Jalanjälkiäni keräämässä

Jalanjälkien keräämiseksi sanotaan jossain sitä kun aina palaa takaisin samoihin paikkoihin, samoihin maisemiin, samojen ihmisten luo. Olin kai enemmän seikkailija nuorempana, nyt olen ainoastaan jalanjälkien kerääjä. Luon tunnesiteitä joita ei voi katkaista koska ne kieltäytyvät katkeamasta. Palaan ihmisten luo joita olen rakastanut: rakkaus ei häviä koskaan, se muuttaa muotoaan, se laimenee ja se haalistuu, mutta se ei katoa koskaan.  Osa sydämestäni tulee ikuisesti olemaan haudattuna vihreään laaksoon, Andien katveeseen,  punaiseen, hedelmälliseen maahan. Siellä on paitsi hautoja, myös miljoona muistoa ja vanhoja ystäviä ja uusi sukupolvi lasteni verisukulaisia joiden elämät ja kohtalot liikuttaa ja koskettaa. Kauan, kauan sitten tein lupauksen ja lahjoitin rakkauteni ja en tule koskaan ottamaan sitä lupausta takaisin: jalanjälkeni ovat haalistuneet ja sade ja tuuli, myrskyt ja polttava aurinko ovat kuluttaneet ne pois katukivistä ja pihoilta, purojen rantatörmiltä ja poluilta ylös vuorille, mutta ne ovat jäljellä: sydämessäni. Ne jalanjäljet eivät tosin ole omiani vaan niiden ihmisten jättämiä joita olen rakastanut ja jotka sitovat minua ajassa ja paikassa.