Lähdemme vuorille.

Seuraavana aamuna meitä odotti Diana minibussin kera. Alex, hänen miehensä, noin nelikymppinen, on suuren apteekkiketjun lähetti ja tekee vuorotyötä, Diana hänen vaimonsa, 37, ajaa minibussia aamuisin ja tekee koulukuljetuksia. Alkuperäinen sopimuksemme oli että he olsivat palveluksessamme kl. 14:30 jälkeen kun koulukuljetukset oli suoritettu ei käynyt meille vaan halusimme kuljetuksen kl 8:00 lähtien, joten he hankkivat sijaisen kuljettamaan koululapsia maksaen omasta taskustaan, koska kontrakti meidän kanssamme oli tuottavampi.
Tänä aamuna Alex oli työssään moottoripyörälähettinä ja Diana vei meidät Andien rinteelle, km. 18 ja km. 30 tielle Tyynelle Merelle, Buenaventuraan, joka on Kolumbian suurin satama Tyynen Meren rannalla ja Kolumbian suurin vientisatama. Meta olisi halunnut mennä uimaan Tyynessä meressä, mutta kukaan ei ollut halukas viemään meitä Buenaventuraan,joka on tunnettu huumesatama ja rikollisten pesä ja maan murhakapitaali. Minä selitin tilanteen Metalle varoittaen samalla vasemmistosissien ajoittaisista iskuista tielle, laittomista tiesuluista, sadeajan tekemistä maanvyöryistä jotka huuhtovat tien pois rotkoon jne. ja vaikka matka Buenaventuraan on alle kaksi tuntia se jäi vain haaveeksi.
Söimme lounaan km. 18:ssa ja lämpötila oli laskenut kilometri kilometrillta laakson 28:sta asteesta vuoren rinteen 14 asteeseen  niin että Meta ja Paola palelivat shortseissaan ja hihattomissa paidoissaan. Olimme ainoat asiakkat vuorenrinneravintolassa ja ihastelimme kolibreja syöttökupillaan räystäällä,  avautuvaa vuoristomaisemaa ja trooppista kasvullisuutta.

Jättimäisestä ruokabanaanichipistä riitti vielä ilta-ateriallekin ja tykötarpeet, kymmenen erillaista dippiä, kastiketta la lisukkeita olivat aivan herkullisia. Pääruoka aivan kiitettävää, liha mureaa ja vihannekset tuoreita ja kun Hanski sai vielä kupillisen kahvia traditionaalisesti pukeutuneelta tarjoilijatyttöseltä, niin kaikki oli täydellistä.

Ruokailun jälkeen ajelimme vielä eteenpäin km. 30 kohdalle ihaillen tienvarren loma-asuntoja mutta tihenevä sumu joka laskeutuu aina iltapäivästä näiden vuorten ylärinteille pakotti meidät kääntämään auton nokka kohti laakson kaupunkia ja hämärtyvään iltapäivään tuikkivia valoja. Calin valot Andien kylmiltä rinteiltä alas ajettaessa ovat aina olleet näky joka kiehtoo mieltäni. Tien vierellä on vuohenmaito-ja juustokojuja ja vuohia näkyy liekaan kiinnitettyinä aivan rotkon reunalla, Toisella puolella tietä on jyrkkä rinne jossa ylempänä kasvaa sademetsää ja hieman alemmaksi tullessa näkyy rappuja ja ylempänä puuhökkeleitä joissa asuu varmajalkaisia ihmisiä. Kävimme pitkiä keskusteluja siitä miten näkemämme lehmät melkein pystysuorassa rinteessä selviävät tipahtamatta rotkoon ja tilimme siihen johtopäätökseen että ne ovat aina seisomassa samassa suunnassa ja niillä on siis pakko olla lyhyemmät jalat toisella puolella....

Kaikissa tiukoissa kurveissa oli kaide osittain poissa ja pieniä ristejä pystytetty tien reunaan...varmaan vain koristeeksi. Alttareita Neitsyt Marialle näkyi myös tuon tuostakin ja autoilijat olivat asetelleet kukkia ja kynttilöitä niille.  (caleñoilla on vieläkin tapana ajaa autoillaan viikonloppuina juopottelemaan ja tanssimaan ylös  KM. 18 ravintoloihin ja varsinkin aikaisemmin ajella aika hyvässä hiprakassa hengenvaarallista tietä alas. Tiellä mikä on kapea ja kiemurainen ja jossa on raskas liikenne satamasta se on kuin leikkisi ryssänrulettia omalla ja kanssamatkustajiensa hengellä. Diana kertoi että nykyisin monet ottavat jonkun kuskiksi joka istuu selvin päin ja ajaa juhlijat turvallisesti kotiin. Järki voittaa.

Clelia, Adelaida ja Maria Camila asuvat Alameda-kaupunginosassa. aivan galeria Alameda-markkinapaikan ja vihannes/hedelmätorin vieressä, jossa myydään suuri osa kaupungin päivittäisestä ruuasta sekä tukku-että vähittäiskauppiaille ja yksityisille. Kadut ovat vilkkaat ja liikenne tukkoista, katujen siisteys ja mätänevät vihannekset ja hedelmät tekevät alueesta tunkkaisen tuntuisen, mutta toisaalta alueella on kaikki palvelut ja kaikki muutaman askeleen päässä. Asunto sijaitsee leipomon yläkerrassa, kolmannessa kerroksessa ja siinä on kaksi makuuhuonetta, kylpyhuone, tilava keittiö ja atrium-sisäpiha mikä toimii pyykkitupana ja siivousvälineiden pitopaikkana. Pyykki pestään koneessa ja ripustetaan korkealle pingoitetuille pyykkinaruille . Alueluokitus stratum 3. Kaikki Calin korttelit on luokitettu palvelujen, turvallisuuden, verotusarvon jne. mukaan 1-6, ylemmät luokat maksavat korkeat maksut palveluista, kuten sähköstä ja vedestä ja rahoittavat köyhien alueiden mahdollisuuden saada kaupungin palvelut pienellä lantilla.

He asuivat aikaisemman visiittini (seitsemän vuotta sitten) Ciudad Cordoba-alueella joka oli huomattavasti kaempana keskustasta ja paljon vaarallisempi, mutta Maria Camillan isä suostui maksamaan puolet vuokrasta että hänen tyttärensä saisi asua lähempänä kouluaan ja turvallisemmin.

Maria Camilan isä ja Adelaida eivät ole koskaan olleet namisissa eikä heillä ole ollut varsinaisesti mitään romanttista suhdetta. He olivat naapureita ja mies on Adelaidaa ainakin 15 vuotta nuorempi. Kun Adelaida tunsi biologisen kellonsa tikittävän ja ymmärsi että kun hänen äitinsä kuolee niin hänellä ei ole ketään tässä maailmassa. Hän ehdotti ystävälleen lapsen hankkimista yhdessä, josta äiti ottaisi koko vastuun. Mies suostui ja pojan vanhemmat ilostuivat kovasti lapsenlapsesta ja ovat tukeneet Adelaidaa ja hänen tytärtään sekä moraalisesti että rahallisesti. Tytär on viettänyt myös lomia ja viikonloppuja isovanhempiensa luona. Isä päätti myös olla aktiivisesti mukana tyttärensä elämässä ja tukee rahallisesti ja maksaa tyttären koulun. Camila viettää myös lomiaan isänsä ja tämän perheen luona Medellinissä.

(Myöhemmin kun keskustelimme Metan kanssa tästä matkasta tulimme siihen johtopäätökseen että tämän matkan meriitit olivat juuri siinä että he, keskivertoruotsalaiset, jotka olivat paljon matkustelleet Euroopan turistikohteissa) pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään tutustumaan paikallisten ihmisten elämään ja arkipäivään, toisella puolella maailmaa, täysin vieraassa kulttuurissa ja yli paikallisten luokkarajojen. Tällaista tilaisuutta tulee vain harvoille ja kiitos minun omien ystävyyssuhteideni yli luokkarajojen ja paikallisten sovinnaisuussopimuksien heille tämä tilaisuus avautui. Heidät otettiin vastaan avoimin käsivarsin ja avoimin sydämin köyhälistökorttelista upporikkaiden muureilla suojattuihin kartanoihin ja kaikkiin koteihin siltä väliltä.

Tämä ei ollut mikään tavallinen turismimatka heille vaan matka uuteen kulttuuriin, seuraten minun jalanjälkiäni ja jakaen kaiken sen tunnelatautuman mitä liittyi Paolan kotiinpaluuseen, 22 vuoden jälkeen.)

Matkapäiväkirjasta.
2013-12-02

Maanantaiaamu ja kahvinkeitto hiostavan yön jälkeen. "Mami ainoo syy miksi sä et ole pudonnut sängystä on kun Hanski on pitänyt susta kiinni koko yön": piti varmaan paikkansa. 90 cm sänky on hieman kapea kahdelle aikuiselle, mutta onneksi emme ole kovin leveitä kumpikaan. Tytär nukkui toisessa parisängyistä, seitsenvuotiaan kanssa. Meta ja poikansa nukkuivat toisessa makuuhuoneessa, viisivuotiaan kanssa 160 cm sängyssä.   Asunnosta puuttui ruokapäytä joten aamiasitarvikkeet levitettiin olohuoneen kahvipöydälle. Ja sitten tämä: eikö täällä ole oikeeta leipää? Onjoo, mutta valkosta. Mä en syö valkosta leipää. Huono tuuri sulla. Haluatko jugurttia. Joo kiitos...tai onko se maustamatonta? Ei ne tee täällä maustamatonta. Saat valita, persikkaa tai vadelmaa. Ei kiitos, en halua jugurttia. Onko maitoa? On joo...muovipussissako? Niin, laitetaan pussi kannuun ja leikataan nurkka auki.Menee päydälle. Ei jos pidät nurkasta kiinni, siis vastapäisestä. Jeesus, mikä kehitysmaa. Kuka haluaa tuoreita hedelmiä, mä oon ostanut physaliksia, mangoja ja papayaa ja sitten paikallista tuorejuustoa, ihanaa. Ei kiitos. Mennään ulos syömään. OK.

Kun tulimme aamiaiselta olikin kuljetuksemme odottamassa; minulla asiaa firmaan joka hoitaa taloni vuokrausta (Inmobiliaria= ne myy ja vuokraa kiinteistöjä). Kävimme mutta en voinut hoitaa asiaani kun juuri se henkilö jota minun piti tavata ja joka allekirjoittaisi shekin oli poissa. Ajelimme eteenpäin kaupungin pohjoisosaan suureen kauppakeskukseen ja söimme lounasta siellä. Paikka muistutti suuresti amerikkalaista mallia ja joulukuusia oli siellä sun täällä: paikallinen joulukuusimuoti ole paljon kimmeltäviä käärinliinoja kuusissa.

Iltapäivällä kävimme viemässä kukkatervehdyksen edesmenneen mieheni ja appivanhempieni haudoille noin viidentoista minuutin ajomatkan päässä kaupungista etelään. Hyvinhoidettu, kaunis hautausmaa auringon laskiessa vuorten taakse Tyyneen Mereen piti meitä siellä pitkän toven. Palkkasin nuoren miehen leikkaamaan ruohon hautojen päältä ja ympäriltä (seurakunta hoitaa yhteiset alueet ja niiden hoidon esimerkillisesti), laskimme kukat ja sytytin hautakynttilät. Istuimme penkillä suuren puun katveessa pitkään ja muistelimme isää ja isovanhempia samalla kun puun onkalosta tulevat minihyttyset pistelivät paljaat käsivarret ja sääret täyteen kutiavia pikku näppyjä.

Ensimmäisen päivän tunnelmia Calissa.

Heräsimme jo aamunkoitteessa lyhyen yön jälkeen. Tein kahvia Gracielan mini-kahvinkeittimellä jonka hän oli jättänyt käyttöömme. Kahvina avaamaton paketti Cafë Sello Rojoa. Siis oikeaa, tuoretta kolumbialaista kahvia, tumma paahto ja hieno jauhatus. Hyvää tuli. Sitten alkoikin se suihkusirkus josta tuli joka-aamuinen traditio. Jos oli ykkössuihkussa missä oli kunnollinen suihkupää, niin vettä ei tullut keittiöön eikä vessaa voinut vetää kakkoskylppärissä, koska muuten vesi katosi suihkusta. Sitten: "miten saa kuuman veden päälle?" "Minkä kuuman veden? Ei Calissa oo juuri kellään kuumaa vettä suihkussa" "Meinaatko että mä pesen tukkani tässä jääkylmässä vedessä?" Yes. Kylmää vettä, joka aamu suihkusta. Toisesta runsas määrä, toisesta pieni kapea liru joka kiemurteli kuin jääkylmä käärme paljaalla kropalla. Lapset olivat aivan shokissa. "Huonoin hotelli missä ole ikinä ollut" oli seitsenvuotiaan tuomio majoituksesta. Saimme kuitenkin vihdoin itsemme jonkinlaiseen ojennukseen ja ulos etsimään aamupalaa.
Asuntomme oli poikkikadulla suureen valtaväylään jossa oli massiivinen liikenne ja myös kauppoja ja ja liiketoimintaa koko kadun mitalta ja kahden korttelin päästä löysimmekin sopivan panaderian, leipomon. Joimme maitokahvia ja lapset saivat kuumaa suklaajuomaa, söimme juustoleipiä ja kassavaleipiä, maissikakkuja jne paikallisia herkkuja ja joimme appelsiinimehua.
Palattuamme asunnolle olikin Alex, kuljettajamme odottamassa minibussin kanssa. Samoin Juan Manuel, lasteni nuorin serkku, opiskelijanuorukainen joka oli lupautunut seuraksemme ensimmäiselle päivälle. Läksimme ostamaan jääkaappiin eineksiä ja vaihtamaan dollareita pesoiksi ja sitten lounaalle Arnold-sedän ja Carmenin luo.

Paola serkkunsa Carolinan (joka opettaa yogaa ja omistautunut hindulaisuudelle) kanssa ja Carolinan tytär Sofia.

Carmen, Arnoldin vaimo ja Paola. Dexter on jo saamassa tarpeeksensa kaikesta ihailusta. Mielikommentti"Mua ei saa katsoa!"

Lounas oli enemmän kuin runsas: sancochoa (banaanikeittoa jossa lihaa ja kassavaa keittobanaanien lisäksi), lulomehua, riisiä, avokadoja, grillatut jättipihvit, champusia (hedelmäsalaatin ja hedelmämehun tapainen erittäin raikas ja täyttävä jälkiruoka, jossa on makeita valkoisia maissinjyviä). Pojat söivät noin kaksi lusikallista, minä selviydyin kolmasosasta ja Hanski jolla on hyvä ruokahalu söi lähes kaiken. Seurasi muisteloja ja valokuvien katselua ja ottamista. Iltapäivällä päästimme isäntäväen ansaitulle siestalle ja läksimme Juan Manuelin kanssa kaupungille katselemaan Loma de la Cruzin artesaanimarkkinoita.

Perillä ollaan!

Alex odotteli meitä jo kentällä 8-paikkaisen minibussinsa kanssa ja yhdessä parin kantajan kanssa saimme mahtumaan kaikki matkalaukut, me seitsemän, Adelaida, Maria Camila ja kuljettajamme Alex kulkuneuvoon joka lähti hieman raskaan tuntuisesti liikkeelle samettiseen yöhön. Matka kaupunkiin ei ollut pitkä, vain noin puoli tuntia ajaen hitaasti raskaassa lastissa. Ajoimme kaupunkiin eri reittiä mitä olen yleensä käyttänyt ja tulimme Cauca-joen yli suoraan kaupungin sekavaan keskiosaan. Pysähdyimme ostamaan juomia ja jatkoimme matkaa, nyt tuttuja katuja keskikaupungin ohi ja Avenida Quintaa kohti etelää. Liikenne oli kaoottinen  ja autot ajoivat puskuri puskurissa tyytyttäen torviaan ja ihmiset hurrasivat ja ajattelin jo että ei kai me noin tärkeitä olla, mutta kuljettajamme selvitti kertomalla että paikallinen jalkapalloklubi Deportivo Cali oli juuri voittanut kotiareenalla ja selviytynyt loppupeliin Kolumbian mestaruudesta!   Onneksi oli tullut pakattua Hanskille minun Deportivo Calin vihreä pelipaita vuodelta 2001.

Saimme avaimet Adelaidalta ja kiipesimme kapeita rappuja ylös kahden makuuhuoneen asunnolle jonka olimme saaneet Hugo-sedältä lainaksi kahdeksi viikoksi. Asunto on normaalisti tyhjillään paitsi joskus kun he ovat itse käymässä Chicagosta ja eivät halua asua sukulaisten luona.  Istuimme sohvalle ja otimme kengät pois ja seitsenvuotias Devin esitti että nyt vaihdetaan vaatteita ja mennään all-inclusive ravintolaan iltapalalle.  Selitimme että emme olleetkaan hotellissa vaan jonkun omassa asunnossa ja hän oli vilpittömästi pahoillaan että hotellissa ei ollutkaan uima-allasta :(
Käväisimme nopeasti Adelaidan kotona halaamassa Cleliaa, joka on 100% Paez-intiaani. Hän tuli Caliin teini-ikäisenä tyttönä vuoristosta palvelemaan anoppini perhettä, synnytti tyttären perheen keskimmäiselle pojalle; tätä isyyttä ei koskaan tunnustettu vaan laitettiin jonkun hammaslääkärissä tapahtuneen raiskauksen nimiin. Perheen salaisuutta varjeltiin viimeiseen saakka ja anoppini ja appini menivät hautaan suu sievästi supussa. Ainoastaan sitten kun appini oli haudattu ja pahat kielet kilkattivat kylillä väittäen appiani Adelaidan isäksi Clelia kertoi totuuden mistä häntä oli vannotettu vaikenemaan. Adelaida kasvoi appivanhempieni perheessä, appini oli hänen kummisetänsä ja häntä ei koskaan kohdeltu palvelijana vaan paremminkin kuin sukulaistyttönä maalta.
   Clelia oli hoitanut lapsiani paljon pienenä ja Johannalla oli paljon muistoja tästä helläkätisestä, kirkasäänisestä intiaaninaisesta jolla kyyneleet ja naurunhelähdys olivat yhtä lähellä. Itse olin näiden vuosien aikana pitänyt aina yhteyttä Cleliaan ja hänen tyttäreensä, antanut käydessäni rahalahjoja ja viettänyt aikaani Kolumbianvierailuilla heidän vaatimattomassa asunnossaan.

Nukkumapaikat järjestyivät kolmessa sängyssä ja tarvittaessa sohvalla; keittiössä oli aamukahvitarvikkeet ja jääkaappi nyt täynnä juotavaa. Menimme nukkumaan aivan naattiväsyneinä.

Day One Getting There

Matkalaukut vielä uusina ja kaupankoreina.

Kohti iltaruskoa:olemme nyt vaihtaneet kalsean tihkusateen ja nolla-asteisen sään subtropiikin hyväilevän lämpimiin väreihin ja auringonlaskuun meren ylle

Paola katselee paikkaa nahkatakilleen.

Jatkuu...
American Airlinesilla olivat jo kuulolla:seitsenhenkinen porukka Berliinin koneesta kirmaamassa kohti terminaalienvälistä kuljetusta joku uniformupukuinen otti meiltä matkalaukut jossain välissä pois kädestä ja sitten oltiin sukkulassa: yksi pysähdys ja uudet kontrollit ja uusi pitkä käytävä ja hupsista oltiinkin perillä: portilla seisoi tiukkailmeinen mummo joka sanoi tosin aika ystävällisesti että noniin, teitä me olemmekin odottaneet :) Kävi mielessä että jos olisin ollut yksin se kone olisi varmaan jo ilmassa...Sitten koneeseen vaan ja Metakin pääsi pissalle. Minulla sydän oli jo normaalissa tahdissa: viimeinen osa matkaa oli hanskassa ja ihan oikeesti ja jos totta puhutaan, emme olleet edes sanottavasti myöhässä.

Kuten aina kun kone on täynnä kolumbialaisia ilmapiiri oli vapautunut ja iloinen: kaikki puhuivat kovaa ja lapset saivat juoksennella vapaasti paitsi kun turvavyöt oli pidettävä kiinni, mutta lento oli rento ja ruoka pahaa, mutta saimme hieman viiniä ja olutta ja kyllä se siitä sitten.Kolme tuntia viisitoistaminuuttia myöhemmin laskeuduimme Alfonso Bonilla Aragorn-kentälle Calista pohjoiseen, Palmiran valot vasemmalla ja Andien läntisen haaran huiput tumman yön peitossa. Nyt oli kenttä pienempi ja jonot lyhyemmät ja kaikki matkatavarat perillä nolla-ajassa ja olimme ulkona kosteassa yössä katsellen suurta vastaanottajien laumaa kaikki yrittäen tunnistaa tulijoiden joukosta juuri heidän ihmisiään. Paikalla oli suuri seurue jotka olivat tuoneet paitsi kukkia ja ilmapalloja myös mariachibändin paikalle ja oloinen musiikki soi kun nuori tumma tyttönen juoksi minua vastaan huudelleen nimeäni enkä minä edes tiennyt hetkeen kuka hän oli mutta ilmeisesti oli tuttu :) Sitten me halattiin ja hänen äitinsäkin ilmestyi paikalle ja osat loksahtivat paikalleen ja penni valahti pohjaan. Vastaanottamassa María Camila ja hänen äitinsä Adelaida, hyvä ystäväni ja appivanhempieni entisen kotihengettären tytär. Nopeat esittelyt ja kyyneleet juoksivat virtana: Paola oli tullut kotiin.

Jatkoa matkapäiväkirjaan 30.11.2013.
Lento Arlandasta Tegeliin oli ilman tapahtumia. Lensimme vaalenevaan taivaaseen ja aamu koitti Saksan yllä harmaana ja sateisena: siis aivan samaa mistä olimme lähteneet. Koneiden vaihto ja uusi turvallisuuskontrolli, tällä kertaa lähdössä kohti Pohjois-Amerikan mannerta ja USAta ja kontrollit sen mukaiset. Turvallisuusmiehillä tiukat ilmeet kun Metan laukussa oli joku juttu mitä me ei heti kuvasta tunnistettu.  Hanski oli vielä kontrollin alkupäässä kun ovet lyötiin kiinni ja ja huone tyhjennettiin muista matkustajista. Poliisi paikalle joka heikolla englannillaan yritti tiedustella mikä oli se metallinen juttu Metan sporttilaukussa. Asiallinen poliisi ja ystävällinenkin, mutta emme saaneet edes avata laukkua. Sitten paikalle tuli toinen viranomainen joka tutki laukun ulkoapäin jollain scannerilla ja sitten meidän piti odottaa tuloksia. Minuutit kuluivat ja viimeinen kutsu Miamin lennolle....sitten saimme luvan pakata kamat kokoon ja jatkaa matkaa. Poliisi kertoi että Metan virranmuntajaa oli epäilty pommiksi. Ehdimme toki koneeseen ja vielä meidän jälkeemmekin tuli porukkaa jotka oli viety muualle odottamaan pommiuhan ajaksi.

Kone lähti melkein ajassa ja ainoa mikä alensi hieman mielialaa oli ärtyisä sakemanni meidän edessä joka valitti että me puhuttiin liian kovaa, kosketeltiin hänen istuitaan jne. elettiin kuin pellossa :) No, me otettiin muutama valkkari ja keskityttiin ajanvietteeseen koneessa: filmeihin jne. Taisin jopa torkahtaa hetken koska saavuimme Miamiin ilman suurempaa väsymystä. Pienet pojat olivat selvästi innoissaan matkasta ja käyttäytyivät kuin pikkuenkelit.

Miamissa aikaa oli liian vähän ja kontrollit monet ja tiukat. Kengät, vyöt pois, kaikki elektroniikka koreihin, läpi laitteista, plingeliplong, takaisin, nojoo lopulta kaikki seitsemän oli skannattu, kuvattu, sormenjäljet otettu, haastateltu jne ain niin ja sitä ennen se matkalaukkusirkus. Me jouduttiin tullaamaan matkatavarat itse Miamissa ja lähettämään ne itse eteenpäin ja jonot oli mahtavat. Miamissa juostiin karseen pitkiä käytäviä trolleylaukut kolisten perässä, aikuiset ja lapset. Mä sain rintakipuja ja mun oli pakko ottaa nitrospray kielen alle. Meta melkein pissasi housuihinsa. Pojat juoksivat kuin varsat. Viimeinen kutsu.

Tottuneena maailmanmatkaajana minulla on aina homma hanskassa jo monta viikkoa etukäteen ja minkäänlaista hermostuneisuutta ei esiinny matkaa edeltävinä päivinä. Nukun erittäin hyvin edellisenä yönä ja hyppään ylös virkeänä kuin peipponen jo pari tuntia ennen herätyskellon (nyk. versio: älypuhelin) sirkutusta.
Näin teoriassa. Kuitenkin kolumbialaisen sananlaskun mukaan " genio y figura hasta la sepultura" eli siis temperamentti ja kropanmalli samat hautaan saakka ja olen taas kerran paljasjalkainen maalaistyttö keskisuomalaisesta korvesta joka näki ensimmäisen kerran neekerin sirkuksessa teini-ikäisenä kaupunkireissulla.

Paola on tyttäreni ja tämä matka jalanjälkiäni keräilemässä on hänen matkansa. Kun mainitsin toukokuussa lähteväni käymään Colombiassa vilkaisemassa taloni kuntoa ja miten sen korjaustyöt on siellä hoidettu ja miten hyvin vuokralaiseni on ylläpitänyt taloani niin tytär ilmoitti lähtevänsä mukaan. Hän on syntyperäinen "caleña", syntynyt Calin kaupungissa kuten vuotta vanhempi velljensäkin, joka ei tosin halunnut lähteä mukaan, ainakaan tällä kerralla. 22 vuotta oli kulunut siitä kun Paola juhli viisitoistavuotispäiviään yhdessä serkkunsa Carolinan kanssa siellä ja sen jälkeen hän ei ollut käynyt. Pitkään olimme puhuneet tästä matkasta: Paola halusi näyttää kotimaansa miehelleen ja lapsilleen ja nyt aika oli täysi: pojat olivat riittävän suuria näin pitkälle matkalle ja heille tulisi jäämään muistoja matkasta.

Poikani Fabián ei ollut nyt lähdössä, kuten jo sanoinkin. Uusi työ ja vähän rahaa eikä halua velkaantua, vaikka olinkin tarjonnut ostaa hänelle myös matkalipun jos hän olisi niin valinnut. Uusi elämäntoverini Hanski päätti tulla mukaan, vaikka suuria matkustushaluja ei hänellä ollutkaan.  Tyttäreni anoppi oli jo ilmoittautunut mukaan koska ei aikomustakaan päästää ainoaa lastaan ja ainoita lapsenlapsiaan tällaiselle matkalle kaukaiseen ja tunnetusti vaaralliseen maahan ilman että hän lähtee myös, joten matkaseurue oli koossa jo toukokuussa kun ostimme liput: viisi aikuista ja kaksi lasta: minulle luonnollisestikin lankesi osa matkanjohtajana, koska tunsin paikan ja osasin kielen.

Matkapäiväkirjasta:
29.11.2013
Pakkasimme auton jo aikaiseen iltapäivällä: matkalaukut perään ja viherkasvit takaistuimelle. Ne viimeiksimainitut veimme ensin poikani asunnolle, joka oli luvannut huolehtia niistä.  Ajoimme sieltä tyttäreni luo ja sitten hänen anoppinsa luo jonne jätimme auton hänen autotalliinsa ja vietimme yön hänen asunnossaan. Kävimme syömässä thaikrouvissa, joimme pari lasia valkkaria ja sitten nukkumaan: puhelimet herättämään kl. 3 a.m.
30.11.2013
Hereillä jo ennen kellon soittoa; tutut perhoset vatsassa, koska opin olla olematta huolissani ja rakastamaan pommia? Nopea suihku, aamukahvit Metalla ja vaatteet päälle, tukka kuivaksi...viimeinen kertaus onko kaikki tarvittava mukana ja missä ja sitten onko taksi jo pihalla. Taksit oli tilattu etukäteen alaovelle sekä meille että tyttären perheelle. Taksi oili ajoissa ja lentokentälle oli lyhyt matka joten olimme jo viideltä aamulla lähtöhallissa Arlandassa. Mutta missä puolet porukasta. Vatsaani alkoi koskemaan ja puhelin esille: he olivat juuri heränneet...ja taksi odotti pihassa, tullaan tullaan. Jeesus....
Metan ESTA (lupa tulla USA:han) joka oli hankittu kaikille erikseen ja nykyisin netin kautta ja etukäteen oli limbossa: maksettu mutta ei hyväksytty koska passin numerossa oli virhe. Mitä nyt? Paola vapisevin käsin ja hyvähermoisena anoi uuden luvan puhelimellaan netin kautta ja maksoi samoin ja bingo: Meta oli tervetullut Yhdysvaltoihin myös. Matkalukut tsekattiin sisään ja tietenkin tytär oli pakannut liian painavan laukun ja saimme avata sen ja sijoittaa suuren osan heidän tavaroista minun ja Hanskin laukkuihin joissa oli tilaa. No niin, Luvat ja matkalaukut selvitettynä Forexiin ostamaan dollareita ja sitten turvallisuuskontrolleista läpi pling-plong, vyö, käsirenkaat, ok kaikki ja pienen odotuksen jälkeen Air Berlinin koneessa Tegelin kentälle jossa ensimmäinen koneenvaihto.