Lähdemme vuorille.

Seuraavana aamuna meitä odotti Diana minibussin kera. Alex, hänen miehensä, noin nelikymppinen, on suuren apteekkiketjun lähetti ja tekee vuorotyötä, Diana hänen vaimonsa, 37, ajaa minibussia aamuisin ja tekee koulukuljetuksia. Alkuperäinen sopimuksemme oli että he olsivat palveluksessamme kl. 14:30 jälkeen kun koulukuljetukset oli suoritettu ei käynyt meille vaan halusimme kuljetuksen kl 8:00 lähtien, joten he hankkivat sijaisen kuljettamaan koululapsia maksaen omasta taskustaan, koska kontrakti meidän kanssamme oli tuottavampi.
Tänä aamuna Alex oli työssään moottoripyörälähettinä ja Diana vei meidät Andien rinteelle, km. 18 ja km. 30 tielle Tyynelle Merelle, Buenaventuraan, joka on Kolumbian suurin satama Tyynen Meren rannalla ja Kolumbian suurin vientisatama. Meta olisi halunnut mennä uimaan Tyynessä meressä, mutta kukaan ei ollut halukas viemään meitä Buenaventuraan,joka on tunnettu huumesatama ja rikollisten pesä ja maan murhakapitaali. Minä selitin tilanteen Metalle varoittaen samalla vasemmistosissien ajoittaisista iskuista tielle, laittomista tiesuluista, sadeajan tekemistä maanvyöryistä jotka huuhtovat tien pois rotkoon jne. ja vaikka matka Buenaventuraan on alle kaksi tuntia se jäi vain haaveeksi.
Söimme lounaan km. 18:ssa ja lämpötila oli laskenut kilometri kilometrillta laakson 28:sta asteesta vuoren rinteen 14 asteeseen  niin että Meta ja Paola palelivat shortseissaan ja hihattomissa paidoissaan. Olimme ainoat asiakkat vuorenrinneravintolassa ja ihastelimme kolibreja syöttökupillaan räystäällä,  avautuvaa vuoristomaisemaa ja trooppista kasvullisuutta.

Jättimäisestä ruokabanaanichipistä riitti vielä ilta-ateriallekin ja tykötarpeet, kymmenen erillaista dippiä, kastiketta la lisukkeita olivat aivan herkullisia. Pääruoka aivan kiitettävää, liha mureaa ja vihannekset tuoreita ja kun Hanski sai vielä kupillisen kahvia traditionaalisesti pukeutuneelta tarjoilijatyttöseltä, niin kaikki oli täydellistä.

Ruokailun jälkeen ajelimme vielä eteenpäin km. 30 kohdalle ihaillen tienvarren loma-asuntoja mutta tihenevä sumu joka laskeutuu aina iltapäivästä näiden vuorten ylärinteille pakotti meidät kääntämään auton nokka kohti laakson kaupunkia ja hämärtyvään iltapäivään tuikkivia valoja. Calin valot Andien kylmiltä rinteiltä alas ajettaessa ovat aina olleet näky joka kiehtoo mieltäni. Tien vierellä on vuohenmaito-ja juustokojuja ja vuohia näkyy liekaan kiinnitettyinä aivan rotkon reunalla, Toisella puolella tietä on jyrkkä rinne jossa ylempänä kasvaa sademetsää ja hieman alemmaksi tullessa näkyy rappuja ja ylempänä puuhökkeleitä joissa asuu varmajalkaisia ihmisiä. Kävimme pitkiä keskusteluja siitä miten näkemämme lehmät melkein pystysuorassa rinteessä selviävät tipahtamatta rotkoon ja tilimme siihen johtopäätökseen että ne ovat aina seisomassa samassa suunnassa ja niillä on siis pakko olla lyhyemmät jalat toisella puolella....

Kaikissa tiukoissa kurveissa oli kaide osittain poissa ja pieniä ristejä pystytetty tien reunaan...varmaan vain koristeeksi. Alttareita Neitsyt Marialle näkyi myös tuon tuostakin ja autoilijat olivat asetelleet kukkia ja kynttilöitä niille.  (caleñoilla on vieläkin tapana ajaa autoillaan viikonloppuina juopottelemaan ja tanssimaan ylös  KM. 18 ravintoloihin ja varsinkin aikaisemmin ajella aika hyvässä hiprakassa hengenvaarallista tietä alas. Tiellä mikä on kapea ja kiemurainen ja jossa on raskas liikenne satamasta se on kuin leikkisi ryssänrulettia omalla ja kanssamatkustajiensa hengellä. Diana kertoi että nykyisin monet ottavat jonkun kuskiksi joka istuu selvin päin ja ajaa juhlijat turvallisesti kotiin. Järki voittaa.