Alex odotteli meitä jo kentällä 8-paikkaisen minibussinsa kanssa ja yhdessä parin kantajan kanssa saimme mahtumaan kaikki matkalaukut, me seitsemän, Adelaida, Maria Camila ja kuljettajamme Alex kulkuneuvoon joka lähti hieman raskaan tuntuisesti liikkeelle samettiseen yöhön. Matka kaupunkiin ei ollut pitkä, vain noin puoli tuntia ajaen hitaasti raskaassa lastissa. Ajoimme kaupunkiin eri reittiä mitä olen yleensä käyttänyt ja tulimme Cauca-joen yli suoraan kaupungin sekavaan keskiosaan. Pysähdyimme ostamaan juomia ja jatkoimme matkaa, nyt tuttuja katuja keskikaupungin ohi ja Avenida Quintaa kohti etelää. Liikenne oli kaoottinen ja autot ajoivat puskuri puskurissa tyytyttäen torviaan ja ihmiset hurrasivat ja ajattelin jo että ei kai me noin tärkeitä olla, mutta kuljettajamme selvitti kertomalla että paikallinen jalkapalloklubi Deportivo Cali oli juuri voittanut kotiareenalla ja selviytynyt loppupeliin Kolumbian mestaruudesta! Onneksi oli tullut pakattua Hanskille minun Deportivo Calin vihreä pelipaita vuodelta 2001.
Saimme avaimet Adelaidalta ja kiipesimme kapeita rappuja ylös kahden makuuhuoneen asunnolle jonka olimme saaneet Hugo-sedältä lainaksi kahdeksi viikoksi. Asunto on normaalisti tyhjillään paitsi joskus kun he ovat itse käymässä Chicagosta ja eivät halua asua sukulaisten luona. Istuimme sohvalle ja otimme kengät pois ja seitsenvuotias Devin esitti että nyt vaihdetaan vaatteita ja mennään all-inclusive ravintolaan iltapalalle. Selitimme että emme olleetkaan hotellissa vaan jonkun omassa asunnossa ja hän oli vilpittömästi pahoillaan että hotellissa ei ollutkaan uima-allasta :(
Käväisimme nopeasti Adelaidan kotona halaamassa Cleliaa, joka on 100% Paez-intiaani. Hän tuli Caliin teini-ikäisenä tyttönä vuoristosta palvelemaan anoppini perhettä, synnytti tyttären perheen keskimmäiselle pojalle; tätä isyyttä ei koskaan tunnustettu vaan laitettiin jonkun hammaslääkärissä tapahtuneen raiskauksen nimiin. Perheen salaisuutta varjeltiin viimeiseen saakka ja anoppini ja appini menivät hautaan suu sievästi supussa. Ainoastaan sitten kun appini oli haudattu ja pahat kielet kilkattivat kylillä väittäen appiani Adelaidan isäksi Clelia kertoi totuuden mistä häntä oli vannotettu vaikenemaan. Adelaida kasvoi appivanhempieni perheessä, appini oli hänen kummisetänsä ja häntä ei koskaan kohdeltu palvelijana vaan paremminkin kuin sukulaistyttönä maalta.
Clelia oli hoitanut lapsiani paljon pienenä ja Johannalla oli paljon muistoja tästä helläkätisestä, kirkasäänisestä intiaaninaisesta jolla kyyneleet ja naurunhelähdys olivat yhtä lähellä. Itse olin näiden vuosien aikana pitänyt aina yhteyttä Cleliaan ja hänen tyttäreensä, antanut käydessäni rahalahjoja ja viettänyt aikaani Kolumbianvierailuilla heidän vaatimattomassa asunnossaan.
Nukkumapaikat järjestyivät kolmessa sängyssä ja tarvittaessa sohvalla; keittiössä oli aamukahvitarvikkeet ja jääkaappi nyt täynnä juotavaa. Menimme nukkumaan aivan naattiväsyneinä.
No comments:
Post a Comment