Jatkuu...
American Airlinesilla olivat jo kuulolla:seitsenhenkinen porukka Berliinin koneesta kirmaamassa kohti terminaalienvälistä kuljetusta joku uniformupukuinen otti meiltä matkalaukut jossain välissä pois kädestä ja sitten oltiin sukkulassa: yksi pysähdys ja uudet kontrollit ja uusi pitkä käytävä ja hupsista oltiinkin perillä: portilla seisoi tiukkailmeinen mummo joka sanoi tosin aika ystävällisesti että noniin, teitä me olemmekin odottaneet :) Kävi mielessä että jos olisin ollut yksin se kone olisi varmaan jo ilmassa...Sitten koneeseen vaan ja Metakin pääsi pissalle. Minulla sydän oli jo normaalissa tahdissa: viimeinen osa matkaa oli hanskassa ja ihan oikeesti ja jos totta puhutaan, emme olleet edes sanottavasti myöhässä.

Kuten aina kun kone on täynnä kolumbialaisia ilmapiiri oli vapautunut ja iloinen: kaikki puhuivat kovaa ja lapset saivat juoksennella vapaasti paitsi kun turvavyöt oli pidettävä kiinni, mutta lento oli rento ja ruoka pahaa, mutta saimme hieman viiniä ja olutta ja kyllä se siitä sitten.Kolme tuntia viisitoistaminuuttia myöhemmin laskeuduimme Alfonso Bonilla Aragorn-kentälle Calista pohjoiseen, Palmiran valot vasemmalla ja Andien läntisen haaran huiput tumman yön peitossa. Nyt oli kenttä pienempi ja jonot lyhyemmät ja kaikki matkatavarat perillä nolla-ajassa ja olimme ulkona kosteassa yössä katsellen suurta vastaanottajien laumaa kaikki yrittäen tunnistaa tulijoiden joukosta juuri heidän ihmisiään. Paikalla oli suuri seurue jotka olivat tuoneet paitsi kukkia ja ilmapalloja myös mariachibändin paikalle ja oloinen musiikki soi kun nuori tumma tyttönen juoksi minua vastaan huudelleen nimeäni enkä minä edes tiennyt hetkeen kuka hän oli mutta ilmeisesti oli tuttu :) Sitten me halattiin ja hänen äitinsäkin ilmestyi paikalle ja osat loksahtivat paikalleen ja penni valahti pohjaan. Vastaanottamassa María Camila ja hänen äitinsä Adelaida, hyvä ystäväni ja appivanhempieni entisen kotihengettären tytär. Nopeat esittelyt ja kyyneleet juoksivat virtana: Paola oli tullut kotiin.