Jalanjälkiäni keräämässä

Jalanjälkien keräämiseksi sanotaan jossain sitä kun aina palaa takaisin samoihin paikkoihin, samoihin maisemiin, samojen ihmisten luo. Olin kai enemmän seikkailija nuorempana, nyt olen ainoastaan jalanjälkien kerääjä. Luon tunnesiteitä joita ei voi katkaista koska ne kieltäytyvät katkeamasta. Palaan ihmisten luo joita olen rakastanut: rakkaus ei häviä koskaan, se muuttaa muotoaan, se laimenee ja se haalistuu, mutta se ei katoa koskaan.  Osa sydämestäni tulee ikuisesti olemaan haudattuna vihreään laaksoon, Andien katveeseen,  punaiseen, hedelmälliseen maahan. Siellä on paitsi hautoja, myös miljoona muistoa ja vanhoja ystäviä ja uusi sukupolvi lasteni verisukulaisia joiden elämät ja kohtalot liikuttaa ja koskettaa. Kauan, kauan sitten tein lupauksen ja lahjoitin rakkauteni ja en tule koskaan ottamaan sitä lupausta takaisin: jalanjälkeni ovat haalistuneet ja sade ja tuuli, myrskyt ja polttava aurinko ovat kuluttaneet ne pois katukivistä ja pihoilta, purojen rantatörmiltä ja poluilta ylös vuorille, mutta ne ovat jäljellä: sydämessäni. Ne jalanjäljet eivät tosin ole omiani vaan niiden ihmisten jättämiä joita olen rakastanut ja jotka sitovat minua ajassa ja paikassa.

Kolmekymmentä yksi tuntia kotiin

Herätys puoli neljä aamulla ja kahvit tulemaan nopeasti:  jotkut yrittivät käydä suihkussakin, mutta ei mitään mahdollisuutta että kaikki seitsemän olisivat ehtineet, joten osa oli ottanut suihkun yöllä ennen nukkumaan menoa. Viimeiset kamat matkalaukkuihin, lukot kiinni ja sitten olivatkin Alex ja Diana alaovella odottamassa, hyvissä ajoin. Vanin pakkaaminen vei taas aikaa koska matkatavaroita oli paljon ja sitten piti vielä mahtua ihmisetkin; asunto jäi sotkuiseksi pakostakin ja avaimet olivat taskussani lentokentällä Hugo-sedälle jätettäviksi.Ajo läpi nukkuvan kaupungin meni nopeasti ja olimme lentokentällä kun aamu vasta alkoi sarastaa.

American Airlinesilla oli jo jonoa ja ja asetuimme jonoon. Sitä ennen olimme hyvästelleet Alexin ja Dianan ja lähettäneet heidät takaisin Caliin, (maksettu ja luvattu pitää yhteyttä Facebookissa.). Hugoa ja Gracielaa ei kuulunut, tein vielä lenkin lähtöhallissa ennen turvakontrolleista sisäänmenoa ja koska ketään ei näkynyt avaimet lähtivät mukaan kotoa postitettaviksi. Olimme ensimmäisten joukossa  odotussalissa portilla katselemassa kun matkalaukkuja lastattiin,  lauma tullimiehiä, lastaajia, tarkastajia ja poliiseja paikalla koirat kulkivat ruumaan ja ulos. laukkuja siirreltiin, skannattiin, haisteltiin. Olimme ottamassa kuvia puhelimillamme kun meille tuli komennus laittaa kamerat pussiin.

Adiós Cali! Nousimme hohtaviin pilviin ja alle jäi vehreä laakso ja Andien huiput; valitettavasti pilvisyys esti näkemästä allamme avautuvan vuoristomaiseman jonka olisin toivonut matkaseurueeni näkevän myös (itselleni se on jo tuttu).

Miamissa aikaa oli todella sopivasti (neljä tuntia), ostin pojille upeat lentäjämalliset untuvatakit joululahjaksi.Yölento Berliiniin meni niinkuin yölennot yleensäkin: yrittäen nukkua ja onnistuen huonosti. Olimme perillä Tegelissä kahdeksalta aamulla, tervetuloa talveen ja harmauteen: Saksassa satoi vettä edelleenkin. Ongelmana nyt miten viettää seuraavat kahdeksan tuntia ennenkuin pääsemme Tukholman koneeseen. Pitkien keskustelujen jälkeen päätimme ottaa bussin Alexanderplatzille joulumarkkinoille ja katsomaan jos voisimme löytää Fabianille jotain kivaa, esim hatun lahjaksi.

Berliinissä oli suuret rakennustyömaat menossa, harmaata, kylmää ja satoi koko ajan. Kävimme lounaalla ostoskeskuksessa pltzin vieressä, jossa melkein kaikki oli kiinni (oli sunnuntai) ja sitten kävelimme kojujen ohitse ja pysähdyimmekin katselemassa. Olisi varmasti ollut aivan somaa jos sää olisi suosinut...kaipasin lumihiutaleita ja pientä pakkasta.

Melkein täydellinenjouluvalaistuksen puute oli myös yllättävää. Missä oli joulu?

Se ododtti minua omassa keittiössäni kun loppuun uupuneina kävelin sisään puoli yhdeksältä illalla, kolmekymmentäyksi tuntia lähdön jälkeen.

Shoppailua ja jäähyväiset Calille.

Torstain omisimmekin sitten tuliaisten osteluun ja joululahjojen etsimiseen. Vietimme melkein koko päivän Unicentro Mallilla Vallen yliopiston vierellä. Samalla innostuimme leikauttamaan tukkamme todella edullisesti ja ammattitaitoisesti. Minun latvani leikattiin ja otsatukkaa tasoitettiin ja sitten föönattiin kuivaksi ja kauniiksi,. Johanna ja Hanski leikkauttivat myös hieman ja stailasivat tukkansa ja olimme kaikki tosi tyytyväisiä työn laatuun. Sitten Devin keksi myös leikkauttaa tukkansa, joten palasimme salonkiin ja Devin oli kuin paratiisissa kun kampaajaneitonen jolla (pahojen puheiden mukaan) oli silikoonit sekä edessä että takana hellästi ja rakastavasti leikkasi hänen tukkansa, hieroi päänahkaa ja kuivatti lempeästi.

Ostelimme hieman paikallista hopeaa: sormuksia, rannerenkaita ja Paolalle kultaiset creolerenkaat korviin.Hanski osti minulle hopeasormulsen jossa oli pikkuinen smaragdi. Ostimme joululahjoja ja tuliaisia ja illalla vielä käväisimme ruokakaupassa ostamassa kahvia, aguardientea ja mausteita pakattavaksi matkalaukkuihin.

Käväisimme nopeasti Adelaidan ja Clelian luona hyvästelemässä Maria Camilan joka matkusti samana päivänä isänsä luo lomille Medelliniin.

Torstai-iltana tapasimmekin sitten Gracielan ja Hugon jotka pistäytyivät tervehtimässä, Liliana oli myös käynyt, mutta valitettavasti emme voineet enää tavata ja muutamat ystävät joille olin luvannut soittaa jäivät ilman puhelinsoittoa koska en kuitenkaan olisi pystynyt sovittamaan tapaamista aikatauluumme enää.

Perjantaina kävimme lounaalla Hugon ja Gracielan kanssa ja illalla olikin aika pakata matkatavarat ja pistäytyä nopeasti hyvästelemässä Arnold-setä, Carmen ja serkut. Kyyneleet virtasivat ja jopa kuljettajammekin oli liikuttunut kyyneliin saakka. Illalla tulivat Adelaida ja Clelia vielä hyvästelemään ja otimme muutamat viinit ja itkimme ja halailimme.

Lauantaiaamuna olimme kentällä kl. 5:00.

Hugo-setä ja vaimo Graciela, kummitytär Paola ja pojat jotka eivät ehkä välttämättä olisi halunneet olla mukana kuvassa.

Mondongo, lehmän vatsanpeitteestä tehtyä soppaa, jota minä en syö.

Papukeittoa. Olin kyllästynyt täysin jättipihveihin viimeisellä viikolla ja etsin ruokalistasta kaikkein pienimpiä annoksia.

Paluumatka alkaa.

Lago Calima

Loppujen lopuksi suunnitelmamme mennä vierailemaan kahvipuistossa ja tutustua maan kahviviljelmiin kariutui täydellisesti. Ensiksikin, kuljetuksemme oli myöhässä; Alexilla oli ollut lääkärinaika aamulla kello kahdeksan ja kännykästä jonka olin saanut lainaksi Dianalta loppui virta ennenkuin ehdin vastata. Asuntomme lankapuhelin oli blokeerattu matkapuhelimiin ja lopulta menimme Hanskin kanssa ulos kadulle ostamaan minuutteja. Olimme vihdoinkin tajunneet että ukkeli kadunkulmassa myi nimenomaan minuutteja, 100 pesoa  per puhelu. Sain soitettua Alexille joka tulikin sitten mutta Mike ja loput seurueestamme kieltäytyivät lähtemästä niin pitkälle retkelle niin myöhään. Kello oli yli yhdeksän ja kahvipuisto meni kiinni kl. 16:00 low season.

Pakkasimme uimapuvut ja lähdimme Calima-järven lomakeskukseen sen sijaan. Calima-järvi on korkealla vuorilla ja se ei ole luonnonjärvi vaan muodostunut padotusta joenuomasta.Matka oli hidas, koska tietyöt Bugan ja Caliman välillä hidastavat ylösajoa vuorille. Sinne on rakenteilla nelikaistainen tie satamakaupungin Buenaventuran ja Bugan välille josta on hyvä tie taas eteenpäin Caliin etelässä ja kahvinviljelyalueen kaupunkeihin Keski-Kolumbiassa, Pereiraan, Armeniaan ja Manizalesiin. Upeat vuoristomaisemat avautuvat molemmin puolin tietä ja alueelle harvinaiset jättikaktukset kansoittavat karua vuorenrinnettä.

Illansuussa palasimme Caliin toista reittiä ja pysähdyimme kuumalle suklaalle ja juustoleiville Km. 18 sumun peittämässä tienvieriravintolassa. Lämpötila oli laskenut Caliman 25 asteesta Km. 18 kohdalla 12 asteeseen celciusta.Värisimme kosteassa usvassa ja olimme onnellisia suklaajuoman kuumuudesta.

Ohjelma tiukkenee ja päivät vähenevät.

FELIZ NAVIDAD
Jardin Plaza ostoskeskuksesta Calin eteläosasta!  Yritimme mahdollisuuksien puitteissa kiertää eri ostoskeskuksia ja ostella valmiiksi joululahjoja kotiin vietäväksi. Olimme jo tutustuneet täysin amerikkalaismalliseen Chipichape keskukseen kaupungin pohjoisosassa, lähellä asuntoamme sijaitsevaan Cosmocentroon, Palmetto Plazaan ja nyt kävimme Jardin Plazassa. Olimme olleet aamupäivän kotona odottaen Hugo sedän ja Gracielan vierailua (asunnon omistajat ja Paolan kummit) he olivat tulleet Chicagosta saakka Caliin tapaamaan meitä ja ensimmäisen viikon aikana olimme ainoastaan puhuneet puhelimessa. He olivat majoittuneet Gracielan veljen Carlosin luokse ja ymmärtääkseni Hugo-sedällä oli ollut selkäkipuja pitkin viikkoa ja he olivat joutuneet viettämään aikaa lääkärillä. Kun heitä ei sitten kuitenkaan kuulunut lähdimme ostoksille ja illalla syömään ulos.

Olimme suunnitelleet (tai minä olin suunnitellut) kahta päivän retkeä kaupungin ulkopuolelle kunhan suurin osa perhe-ja sukulaiskokoontumisista oli hoidettu,  mutta päivä päivältä näytti aina vaan mahdottomammalta päästä minnekään kauemmas. Maanantai oli etukäteen ajateltu päivä lähteä katsomaan kahvipuistoa lähellä Armenian kaupunkia Quindion provinssissa; noin kolmen ja puolen-neljän tunnin ajomatkan päässä. Maanantai ei onnistunut koska Hugo oli ilmoitanut tulevansa aamusta kylään; sekin peruuntui ja päätimme lähteä keskiviikkona. Toinen retki, Calima-järvelle, oli tarkoitettu torstaiksi.

Tiistaina kävimme tervehtimässä ystävääni Julieta Ramirezia ja hänen yo-professorimiestään. Meidät oli kutsuttu meksikkolaislounaalle ja lapset uima-altaalle. Vietimme mukavan päivän heidän uima-altaallaan ja pojat stailasivat uusia Deportivo Cali-futispaitojaan. Söpöliinit!

Kello neljältä (olimme noin tunnin myöhässä aikataulusta) meitä odotettiin ystävättäreni Maria Cecilia Urdinolan luo iltapäiväteelle. Pojat olivat aivan lopussa uima-altaan jälkeen, Micke ja Meta ei olleet oikein innostuneet tapaamaan vielä uusia ihmisä ja olemaan koristeena sohvalla ja päätimme lopulta mennä Hanskin kanssa kahdestaan (hän tarjoutui tulemaan kanssani!) loput ryhmästä palasivat asunnolle lepäämään ja ottamaan lasillisen viiniä illansuussa.

Maria Cecilia ja hänen miehensä Freddy joka oli kuollut muutama vuosi sitten asuivat joskus aikojen alussa alivuokralaisina meillä. Olimme vuokranneet suuren talon kouluamme varten ja alussa meillä oli koko yläkerta tyhjänä ja kun Maria Cecilia joka työskenteli sihteerinä englannininstituutissa jossa opetin meni naimisiin vanhemman eronneen miehen kanssa jota hänen perheensä ei aluksi oikein halunnut hyväksyä ja heillä ei ollut kotia valmiina, niin tarjosimme heille vuokralle meidän yläkertaa jonne he sitten muuttivatkin. Tämä oli vuonna 1972, joten Ma. Cecilia on myös yksi niitä kaikkein vanhimpia ystäviäni.

Maria Cecilia ei ollut vanhettunut paljoakaan: hoikka, siropiirteinen ja helläsydäminen kuten aina. Söimme banaanijuustovälipaloja ja joimme viiniä. Hänen poikansa Esteban, joka asui kotona äitinsä kanssa ja hänen sisarensa olivat myös kotona. Pojan juuri ilmestynyt kirja "Toinen Sinäsi" on nyt matkassani mutta en ole avannut pakettia vielä. He ovat molemmat, äiti ja poika, hyvin syvästi uskovaisia katolisia ja käyvät kirkossa useita kertoja viikossa. Maria Cecilian koti oli sisustettu äärimmäisen kauniisti ja kertoi paitsi hyvästä mausta ja varallisuudesta   myös esteettisesti lahjakkaasta emännästään. Etenkin hänen sisäpihansa, atrium-patio oli kuin miniparatiisi. Cecy tiesi kaikkien kasviensa nimet ja kukinta-ajat ja mitä hedelmiä ja siemeniä ja mitkä linnut syövät mitä. Iso parvi pikkulintuja pyrähti lentoon pation kattoaukosta kun tulimme sisään.

Pyykinpesua ja pedikyyriä.

Pyykit veimme Clelian ja Adelaidan luo Marian Tahrattoman Sikiämisen juhlapäivänä ja olihan meille sitä kertynytkin. Olimme jo monta päivää jahkailleet miten pestä pyykit, kun kolikkoautomaatteja ei ollut ja pesumahdollisuudet asunnolla olivat olemattomat. Ystävättäret tarjosivat pesukoneitaan auliisti, mutta lopuksi päätimme viedä pyykit pestäväksi samantien kun Adelaida oli luvannut meille amnikyyrin ja pedikyyrin ja Clelia tehdä jättimäärän empanadoja...kävimme viinakaupan kautta ja veimme muutaman tetran chileläistä roseeta ja valkkaria ja sitten yhdistetylle huvi-ja hyötyvisiitille markkinapaikan taakse Alamedaan.
    Aloitimme pyykinpesulla ja samalla kun pyykit peseytyivät Paola sai manikyyrin ja pedikyyrin.

Minä ripustin pyykkejä Clelian patiolle korkeille naruille kepin avulla,  Meta odotti vuoroaan, miehet joivat olutta, pienet pojat leikkivät Maria Camilan kanssa banaani-hippasta (minä käänsin säännöt ruotsista espanjaksi) ja Clelia autteli minua ja teki huushollia. KunPaola oli valmis olikin Metan vuoro (ensimmäistä kertaa elämässään) saada kädet ja jalat ammatti-ihmisen hoitoon.

Minä jatkoin pyykinpesua ja Paola onnistui löytämään suojaamattoman wi-fin joka toimi kohtalaisesti lähellä kadunpuolista ikkunaa. Asunnossa on internet (ja Camilalla tietokone) joka oli valitettavasti epäkunnossa juuri sinä päivänä). Metan jälkeenolikin minun vuoroni saada kauniit kädet ja jalat. Pyykit oli ripustettu ja Adela alkoi tekemään empanadasia: hän teki ne ja äiti paistoi öljyssä.

Empanada-ammattilainen työssä....

Valmiita

ja meille maistui yummy!!

Adelan tytär Ma. Camila  "äiti, olen rakastunut" totesi viisi vuotta nuorempi Devin ;)

Minä olin huolissani pyykistä kun taivas tummeni ja alkoi sataa tihutella, mutta Clelia hoiti asian käymällä patiolla "leikkaamassa" pilvet isolla lihaveitsellä ("äidin poppakonsteja ajalta jolloin hän asui vuorilla heimolaistensa keskuudessa" totesi Adelaida. Ennen kotiinlähtöä Clelia valmisti myös yrttiekstraktia kamomillasta hyttysenpuremiin joita Mikellä, Hanskilla ja Metalla oli aivan riittämiin ja jotka kutisivat pahasti etenkin öisin. Lääke oli avuksi.

Kynttilöiden ilta

Joulukuun kahdeksas päivä on uskonnollinen juhlapyhä Kolumbiassa: Neitsyt Marian Tahrattoman Sikiämisen päivä (inmacculata conceptione) ja sitä edeltävänä iltana on tapana seurata vanhaa iberialaista perinnettä ja sytytää kotien edustalle jalkakäytävän reunaan pitkä rivi kynttilöitä. Kaupunginosat kilpailevat keskenään kynttilöiden lukumäärästä ja usein ripustetaan vielä värikkäitä paperilyhtyjä talojen edessä puiden oksille roikkumaan. Miljoonat kynttilät valaisevat yötä rikkaiden ja köyhien kortteleissa ja naapurit asettavat tuoleja talon seinää vastaan ja istuvat ulkona ja juttelevat keskenään leudossa, valaistussa yössä. Joku voi avata aguardiente (paikallinen anisviina) pullon ja tarjota pikku lasillisen, emännät tarjoilevat maistiaisia jouluherkuistaan, joku soittaa joululauluja tai joulunaikaista tanssimusiikkia radiostaan tai cd-soittimestaan.
(Tämä on se ilta vuodesta jota eniten rakastin asuessani siellä. Istuimme ulkona, etupihallamme ja polttelimme kynttilöitä niin paljon kun kadunreunaan kohdallemme mahtui ja mangopuussamme oli värikkäät lyhdyt. Juttelimme aidan yli naapurimme, ranskanopettajan kanssa ja myöhemmin toin iltapalaa ulos. Kysyin edesmenneeltä mieheltäni mikä oli perinteellinen selitys traditioon ja vaikka olenkin jölkeenpäin kuullut monta erillaista selitystä pidän vieläkin hänen antamaansa parhaimpana: "Maria ja Josef olivat matkallaan saapuneet majataloon ja Marian synnytyksen aika oli tullut mutta majatalossa ei ollut heille tilaa, vaan heidät osoitettiin talliin. Me valaisemme kotiemme ovet kynttilöillä osittamaan että ovemme ovat aina auki . Maria ja Joosef ovat tervetulleita koteihimme ja sydämiimme." )

Olimme päättäneet viettää kynttiläillan Paolan sedän Arnoldin ja hänen vaimonsa Carmenin luona, yhdessä serkkujen Juan Manuelin ja Carolinan kanssa. Carmen oli tehnyt 400 empanadas-maissikuoreen tehtyjä friteerattuja perunalihaseoksella täytettyjä piiraita.

Arnold tyttärentyttären Lauran kanssa. Laura oli vierailulla New Yorkista, jossa hän asuu äitinsä ja isäpuolensa sekä isosiskonsa kanssa.

 Empanadas...mums!

 Empanadas ja pikantti kastike...mums!

Vähän  valaistusta...ajat ovat huonot.

Dex oli saanut maisstärkkelys peitteen palaneille hartioilleen.

Country clubilla ja tutustumassa korkean tason elämään ;)

Perjantai-iltana piipahtivat ystäväni Alberto ja Piedad asunnollamme ja Piedadilla oli mukanaan korillinen joulumakeisia lapsille.  Elegantti, kaunis ja hienostunut kuten aina, neulepuvussa, korkeissa koroissa ja korsetissa, kauniisti ehostettu ja kammattu, suoraan työstään yliopistolta jossa hänellä on virka kansainvälisen yhteistyön koordinoijama. Miehensä Alberto tyylikäs ja charmantti, oli vaikeuksissa kiivetä rappujamme ylös ja joutui ottamaan hengitysteitä laajentavaa lääkettä: ankara tupakanpoltto monenkymmenen vuoden ajalta on tuhonnut hänen keuhkonsa ja kotona hänen sänkynsä vieressä on happitankki.
(Meta: "jösses meille tuli yläluokka kylään!"
Piedad oli lähdössä seuraavana päivänä Saksaan työmatkalle viikoksi, mutta he kutsuivat meidät klubille uimaan ja lounaalle, Alberto jäisi sinne vaikka Piedadin olikin lähdettävä aikaisin.
*
Lauantaipäivän vietimmekin country clubilla. Alberto on innokas golfinpelaaja, mutta tänään hän ei pelannut vaan istui päivänvarjon alla panamahattu päässään ja piti meille seuraa. Paola, Mike ja pojat nauttivat uima-altaasta täysin rinnoin, pojat vielä senkin jälkeen kun olimme syöneet lounaan ja heidän vanhempansa lepäsivät aurinkotuoleissa. Minä, Hanski ja Meta istuimme ja juttelimme, päivä oli kaunis ja ei liian kuuma. Piedad lähti kohta valmistamaan matkaansa ja puolivälissä iltapäivää veimme Alberton kotiin (Piedad oli lähtenyt autollaan ja toinen oli kotona) ja hän kutsui meitä kotiinsa, kerrostalo luonnonpuiston reunassa, kuudennessa kerroksessa josta oliihastuttava näköala yli trooppisen metsän joka peittää Pance-joen uoman ylhäältä katsottuna ja Andit taustalla.

Alberto tarjoili rommicoctaileja ja meille tietenkin kelpasi:) Alberto ja Piedad ovat tunteneet Paolan aivan vauvasta saakka: Piedad oli 17 kun tutustuin häneen instituutissa jossa opetin englantia tuleville espanjan-englanninkielisille sihteereille. Piedad oli oppilaani ja tapaa visailla että minä olen opettanut hänelle sen ensimmäisen taidon jolla hän on elättänyt itseään: englanninkielen taidon. Nuorena hänet oli naitettu itseään yli kymmenen vuotta vanhemman miehen kanssa ja seitsentoistavuotiaana hän oli ollut jo kaksi vuotta naimisissa ja hänellä oli vuodenikäinen poika. Vuotta myöhemmin hän oli työssä meillä perustamassamme lastentarhassa ja ala-asteella ja saamallaan palkalla hän luki iltakoulussa itsensä ylioppilaaksi. Vaikka hänen miehensä olisi mieluimmin nähnyt hänet kotiäitinä ja edustusvaimona hän onnistui lukemaan itsensä juristiksi ja lopuksi kun aviomiehen bisnekset menivät heikommin niin osittain kantamaan myös ekonomisen vastuun perheen toimeentulosta. He ovat edelleenkin varakkaita ja kuuluvat paikalliseen yläluokkaan. Meidän ystävyytemme on kestänyt 40 vuotta.