Tottuneena maailmanmatkaajana minulla on aina homma hanskassa jo monta viikkoa etukäteen ja minkäänlaista hermostuneisuutta ei esiinny matkaa edeltävinä päivinä. Nukun erittäin hyvin edellisenä yönä ja hyppään ylös virkeänä kuin peipponen jo pari tuntia ennen herätyskellon (nyk. versio: älypuhelin) sirkutusta.
Näin teoriassa. Kuitenkin kolumbialaisen sananlaskun mukaan " genio y figura hasta la sepultura" eli siis temperamentti ja kropanmalli samat hautaan saakka ja olen taas kerran paljasjalkainen maalaistyttö keskisuomalaisesta korvesta joka näki ensimmäisen kerran neekerin sirkuksessa teini-ikäisenä kaupunkireissulla.

Paola on tyttäreni ja tämä matka jalanjälkiäni keräilemässä on hänen matkansa. Kun mainitsin toukokuussa lähteväni käymään Colombiassa vilkaisemassa taloni kuntoa ja miten sen korjaustyöt on siellä hoidettu ja miten hyvin vuokralaiseni on ylläpitänyt taloani niin tytär ilmoitti lähtevänsä mukaan. Hän on syntyperäinen "caleña", syntynyt Calin kaupungissa kuten vuotta vanhempi velljensäkin, joka ei tosin halunnut lähteä mukaan, ainakaan tällä kerralla. 22 vuotta oli kulunut siitä kun Paola juhli viisitoistavuotispäiviään yhdessä serkkunsa Carolinan kanssa siellä ja sen jälkeen hän ei ollut käynyt. Pitkään olimme puhuneet tästä matkasta: Paola halusi näyttää kotimaansa miehelleen ja lapsilleen ja nyt aika oli täysi: pojat olivat riittävän suuria näin pitkälle matkalle ja heille tulisi jäämään muistoja matkasta.

Poikani Fabián ei ollut nyt lähdössä, kuten jo sanoinkin. Uusi työ ja vähän rahaa eikä halua velkaantua, vaikka olinkin tarjonnut ostaa hänelle myös matkalipun jos hän olisi niin valinnut. Uusi elämäntoverini Hanski päätti tulla mukaan, vaikka suuria matkustushaluja ei hänellä ollutkaan.  Tyttäreni anoppi oli jo ilmoittautunut mukaan koska ei aikomustakaan päästää ainoaa lastaan ja ainoita lapsenlapsiaan tällaiselle matkalle kaukaiseen ja tunnetusti vaaralliseen maahan ilman että hän lähtee myös, joten matkaseurue oli koossa jo toukokuussa kun ostimme liput: viisi aikuista ja kaksi lasta: minulle luonnollisestikin lankesi osa matkanjohtajana, koska tunsin paikan ja osasin kielen.

Matkapäiväkirjasta:
29.11.2013
Pakkasimme auton jo aikaiseen iltapäivällä: matkalaukut perään ja viherkasvit takaistuimelle. Ne viimeiksimainitut veimme ensin poikani asunnolle, joka oli luvannut huolehtia niistä.  Ajoimme sieltä tyttäreni luo ja sitten hänen anoppinsa luo jonne jätimme auton hänen autotalliinsa ja vietimme yön hänen asunnossaan. Kävimme syömässä thaikrouvissa, joimme pari lasia valkkaria ja sitten nukkumaan: puhelimet herättämään kl. 3 a.m.
30.11.2013
Hereillä jo ennen kellon soittoa; tutut perhoset vatsassa, koska opin olla olematta huolissani ja rakastamaan pommia? Nopea suihku, aamukahvit Metalla ja vaatteet päälle, tukka kuivaksi...viimeinen kertaus onko kaikki tarvittava mukana ja missä ja sitten onko taksi jo pihalla. Taksit oli tilattu etukäteen alaovelle sekä meille että tyttären perheelle. Taksi oili ajoissa ja lentokentälle oli lyhyt matka joten olimme jo viideltä aamulla lähtöhallissa Arlandassa. Mutta missä puolet porukasta. Vatsaani alkoi koskemaan ja puhelin esille: he olivat juuri heränneet...ja taksi odotti pihassa, tullaan tullaan. Jeesus....
Metan ESTA (lupa tulla USA:han) joka oli hankittu kaikille erikseen ja nykyisin netin kautta ja etukäteen oli limbossa: maksettu mutta ei hyväksytty koska passin numerossa oli virhe. Mitä nyt? Paola vapisevin käsin ja hyvähermoisena anoi uuden luvan puhelimellaan netin kautta ja maksoi samoin ja bingo: Meta oli tervetullut Yhdysvaltoihin myös. Matkalukut tsekattiin sisään ja tietenkin tytär oli pakannut liian painavan laukun ja saimme avata sen ja sijoittaa suuren osan heidän tavaroista minun ja Hanskin laukkuihin joissa oli tilaa. No niin, Luvat ja matkalaukut selvitettynä Forexiin ostamaan dollareita ja sitten turvallisuuskontrolleista läpi pling-plong, vyö, käsirenkaat, ok kaikki ja pienen odotuksen jälkeen Air Berlinin koneessa Tegelin kentälle jossa ensimmäinen koneenvaihto.