Saapuminen

Cali, elokuu 1970

Santiago de Cali, Laakson Valtiatar, Taivaan Sivutoimisto, sijainti 3°25′14″N 76°31′20″W, korkeus 1018 metriä merenpinnasta, Andien läntisen ja keskimmäisen kordilleran välissä, sadan kilometrin päässä Tyynestä Valtamerestä oli juuri heräämässä uuteen päivään kun Ecuatorianan yölento Miamista, välilasku Panamassa, saapui Calipuerton lentoaseman kiitoradalle ja pysähtyi nytkähdellen ja matkustajat saivat luvan irrottaa turvavyöt ja ottaa tavaransa yläkaapeista, mikä sinänänsä oli melko tarpeeton ilmoitus, koska niin pian kuin jarrutus oli alkanut osa matkustajista oli jo irti vöistään ja kurottelemassa tavaroitaan ja heti kun kone oli pysähtynyt loputkin pomppailivat käytävällä repien matkatavaroitaan alas kaapeista. Lento oli ollut tapahtumaköyhä ja Panamasta muistin vain painostavan kuumuuden lentoasemalla ja hyvin tummia ja matalia päitä henkilökunnan joukossa ja matkustajatkin tummempia ja pienempiä kuin mihin olin tottunut. Nyt olimme kuitenkin perillä ja olin naattiväsynyt illan pakkaamisen, keskiyön lennon ja stressin jälkeen, mutta kun kävelin ahdasta käytävää veljeni ja hänen ystäväpariskuntansa perässä koneesta ulos, pieni olkalaukku hartiallani roikkumassa, tunsin saavani uutta energiaa kohtaamaan uutta maailmaa johon oli saapunut: aina tassut etunojassa kohti uusia seikkailuja. Alas metallirappuja aikaiseen aamuun, melassin ja savun tuoksuun, aamun viileyteen ja ääniin jotka kajahtelivat metallisina ja kirkkaina saapumishallissa. Siirtolaispoliisi vilkaisi vain kuin ohimennen maahantulolupaani, joka oli lentoyhtiön oma dokumentti: kaikki jotka saapuivat USAsta tai Kanadasta olivat tervetulleita vierailemaan maassa kolmen kuukauden ajan. Aikaa voi sitten jatkaa jos halusi olla kauemmin, tai siis sai ostaa lisää kolme kuukautta aina kerrallaan, mutta asia oli hoidettava ainakin viikkoa ennen kuin aika meni umpeen, koska muuten joutui maksamaan ensin myöhästymissakot ja sitten ostamaan uudet kuukaudet. Poliisi iski minulle silmää ja ojensi takaisin passini ”Bienvenida a Colombia, señorita”. Sitten haimme vaalean kermanvärisen keinonahkalaukkuni matkatavararakarusellista. Siinä olikin koko omaisuuteni, 12 kiloa kesävaatteita ja kenkiä halvassa pienessä matkalaukussani. Tulli vilkaisi laukkuni sisältöä ja käski siirtää pois edestään, ei tullattavaa. Matkatoverini seisoivat jo ulkona taksin vieressä ja odottelivat kun kannoin pienen laukkuni ulos lasiovista. Vuosi oli 1970 ja matkalaukuissa ei ollut vielä pyöriä.

Laakson raukea valtiatar kylpi vielä aamu-usvassa; aamuaurinko oli jo kiivennyt keskimmäisen kordilleran lumihuippujen yli mutta varjot ja usvaverhot roikkuivat vielä läntisen kordilleran yllä ja miljoonakaupunki oli laiskasti ja hitaasti heräämässä uuteen aamuun. Valkoisten haikaroiden parvi lehahti ilmaan sokeriruokoviljelmältä tien varrelta, kun rähjäinen taxi kiidätti meitä päällystettyä, mutta huonokuntoista tietä myöten kohti kaupunkia joka häämötti edessäpäin kymmenen tai viidentoista kilometrin etäisyydessä. Avonaisesta ikkunasta lehahtivat sisään tropiikin ja sokeriruon ja sen jalostamoiden tuoksut: melassi, raakasokeri ja bagazo, eli orgaaninen jäte joka savusi pelloilla. Vastaamme tuli ruokojuna, kymmenkunta kärryä jotka oli lastattu täyteen juuri leikattua ruokoa, kytketty toisiinsa ja koko roikkaa veti traktori. Ajoimme pitkään ruokojunan perässä koska ohittamiseen ei ollut tilaisuutta kapealla kaksiväyläisellä tiellä ja ennen kuin roikka oli kääntynyt pienelle sivutielle emme päässeet paljoakaan lähemmäksi vihreyden keskellä, laakson päässä häämöttävää valkoista, punakattoista kaupunkia.

Liikenne vilkastui sitä mukaa kun lähestyimme kaupunkia. Tienvierien maalaistalot, pysäkit ja pellot, ruokoviljelmät, macheteja vyöllään kantavat töihin menijät väistyivät ja laitakaupungin hökkelikylä, Juanchito Cauca-joen varressa tuli vastaan, sitten ajoimme siltaa yli joen, laitakaupungin ränsistynet korttelit jäivät taaksemme ja saavuimme päämääräämme, veljeni valitsemaan majataloon aivan kaupungin sydämessä, Cali-joen ja Kuudennen Avenidan kulmassa, Ortiz-sillan ja keskustan vieressä.

Casa del Viajero ei ollut mikään viiden tähden hotelli, tuskin edes yhden tähden. Tulimme sisään pimeään eteiseen, veljeni hoiti huoneen tilauksen ja saimme avaimen käytävän perällä suurehkoon huoneeseen jossa oli neljä sänkyä, pöytä, neljä tuolia ja suihkunurkka, jossa oli kylmävesisuihku ja repaleinen plastiikkaverho joka ainakin osittain antoi mahdollisuuden jonkinlaiseen yksityisyyteen. Vuoteet olivat puhtaat, torakoita ei näkynyt (päivänvalossa) montaakaan, lattia oli luututtu ja pyyhkeet olivat puhtaat. Vessa oli yhteinen, käytävässä. Olimme väsyneitä, mutta päätimme syödä aamiaista ensin ja jätimme matkatavaramme huoneeseen ja lähdimme etsimään aamiaista, joka löytyikin katukahvilasta aivan vierestä. Appelsiinmehu oli juuri tehtyä ja munakokkeli maistui hyvälle, samoin pehmeä, uunituore vehnäleipä.

Kävelimme joenrantaa, yli sillan kaupungin sydämeen, Plaza de Caicedo-torille jossa kirjurit istuivat puistonpenkillä ja kirjoittivat kannettavilla kirjoituskoneilla dokumentteja asiakkailleen, joilla oli toimitettavaa valtion virastoissa, pankeissa, vakuutusyhtiöissä, katedraalissa joiden koristeelliset ja jykevät parhaaseen uusempiiriseen tai republikaaniseen tyyliin rakennetut viisi-tai kuusikerroksiset rakennukset ympäröivät toria. Palmupuiden katveessa seisoivat kaupustelijat ja lottojenmyyjät ja huutelivat tarjouksiaan. Vanhat miehet istuivat penkeillä ja puhelivat keskenään. Nuoret naiset kävelivät työvaatteissaan puiston poikki piikkikoroissaan ja nuoret miehet huutelivat ja sihisivät heidän peräänsä. Vanhoja naisia ei näkynyt, ei edes keski-ikäisiä. Lapsia ei myöskään näkynyt keskikaupungin vilinässä. Latinalaisamerikkalainen kaupunkikulttuuri sykki täydellä sydämellä. Kaikki oli täysin normaalia, paitsi me, jotka olimme epänormaalius siinä kuvassa.