Saapuminen II

Plaza de Caicedon (Cayzedo) n tuntumassa, pankkien ja virastorakennusten tuntumassa oli kauppoja ja notaareja, ravintoloita ja elokuvateattereita, toisella puolella virtasi Cali.joki, jossa oli silloin vielä vettä ja joka oli silloin vielä luonnontilassa. Joen toisella puolella oli etupäässä varakkaiden kortteleita, suuria vanhanaikaisia valkoisia taloja joissa oli aaltotiilikatot tai kattoterassit, etupihat ja puutarhat ja tontit rajattu muurein joiden päälle oli aseteltu lasisirpaileta tai rikkinäisiä pullonpohjia hidastamaan varkaiden öillisiä kiipeilyjä. Bougainvilleat ja oleanderit kukkivat, pihoissa kasvoivat palmut ja kokapensaat, jacaranda ja magnolia ja muut kukkivat puut, kuten guayacan antoivat väriä ja tuoksua, samoin jasmiinit, gardeniat ja camia (white ginger lily) sisäpihoilla ja koristepatioilla, vaaleisiin tai pastellinvärisiin esiliinoihin sonnustautuneet kotiapulaiset lakaisivat katua talojen edustalla. Pohjois-ja länsiosa kaupunkia oli viidettä tai kuudetta kerrosta; lännessä rikkaiden korttelit kiipesivät Andien alimmille hameenhelmoille ja vuorokauden keskiläpötilat olivat muutaman asteen alhaisemmat. Ulkomaalaiset suosivat näitä alueita. Pohjoiseen kaupunki päättäyi äkkiä Yumbon teollisuuskaupunkiin päin mennessä: sementti-ja selluloosatehtaat tuoksahtivat epämiellyttävästi ja pintavedet olivat käyttäkelvottomat edes kasteluvetenä.

Heti keskustan tuntumassa ja samalla puolella jokea oli vanha kaupunki, josta oli tosin enää jäljellä vain muutama kortteli vaatimattomia, mutta tilavia vanhanaikaisia koloniaaliseen tyyliin rakennettuja koteja, joissa oli pitkät laattatiilikäytävät ja pelargonioita ruukuissa ja Viidennen kadun toisella puolella olivat kukkulat joissa oli äkkijyrkät kadut ja paljon portaita ja näköala yli koko kaupungin. Talot olivat kuitenkin vaatimattomia, neljättä tai kolmatta verotusarvokerrosta ja mitä ylemmäs sokkeloista vuorenrinnettä meni sitä huonommassa kunnossa talot, jalkakäytävät ja valaistus ja sitä huonompi kerroin.

Plaza de Caicedosta heti etelään oli liikealue jossa olivat lähes kaikki suuret vaatekaupat ja kangaskaupat, monet niistä kaupungin turkkilais(libanolilais) vähemmistön käsissä. Alueella oli myös kaupunginteatteri ja tyylikäs vanha Aristi-hotelli. Liikealueen eteläpuolella oli Calin Kattila, johon meillä ei ollut asiaa. Kaupungin pahin slummi oli huumeiden, varkaiden ja punaisten lyhtyjen alue ja kaupungin kaikkein syrjäytyneimmät nukkuivat porttikäytävissä tai katukivillä. Kattila oli kaupungin suuri häpeätahra. Kattilan reunassa, suuren valtaväylän Carrera Quincen reunassa oli autojen varaosaliikkeet. Sinne kannatti käydä vilkaisemassa jos esimerkiksi autostasi oli varastettu pölykapselit; voit onnistua ostamaan omasi takaisin. Tai sitten sieltä lähetettiin varastamaan jostain muusta samanmerkkisestä pysäköidystä autosta pölykapselit, jotka sait sitten tulla hakemaan, halvalla, parin tunnin päästä. Me emme suosineet tätä liiketoimintaa.

Kaduilla joiden varsiin sai pysäköidä oli elävät parkkimittarit. Yleensä nuoria miehiä, joilla oli punainen säämiskä tai bandanna kädessä, jolla he viittoilivat ja ohjailivat parkkeeraavia autoja tyhjiin tiloihin. Pientä maksua vastaan he vartioivat autoasi kun kävit asioilla ja oli aina parasta maksaa sovinnolla. Ellet maksanut he voivat vahingoittaa autoasi tai sitten sait mennä autojen varaosaliikkeisiin ostamaan takaisin omat pölykapselisi.He omistivat kadut ja taistelu reviireistä oli ankara.

Keskikaupungilta etelään päin lähdettäessä oli siis ensiksi Kattila, huumeiden, rikollisuuden ja prostituution pesä ja Kattilan toisella laidalla varsinainen punaisten lyhtyjen korttelit.

Idässä olivat vanhat työläiskorttelit San Nicolas ja Alfonso López ja kaupunki levittäytyi Cauca-joelle saakka ja sen toiselle puolelle Juanchitoon ja Candelariaan. Kaikki köyhiä ja epäterveellisiä alueita ja turvattomia liikkua, etenkin öisin. Muutama kortteli etelämmäs niin ollaan alemman keskiluokan Alamedassa ja vihannestorilla ja etelään ja länteen kahden puolen Viidettä Katua aina vain uudemmalla ja korkeammalle luokitetulla alueella, ja vanha ja uusi San Fernando ja eteläkaupungin hyväosaisten korttelit, Tequendama, El Lido ja El Limonar härkätaisteluringille ja siitä etelään puutarhakaupunkiin ja Jamundin rajoille saakka. San Fernandossa oli jalkapallostadion ja kilpauima-allas, aivan lähellä Vega Brandt residenssiä. Kun tuli maali niin se kuului aina anoppilaan saakka.

San Fernandon talot olivat kaikki rakennettu yhden perheen asunnoiksi ja ne olivat seinästään kiinni seuraavaan; tämä oli rakennustapa jolla koko kaupunki oli rakennettu. Ainoastaan kaupungin pohjoisosassa oli yksi esikaupunkialue joka oli rakennettu amerikkalaiseen malliin ja jossa talojen välillä oli rako, mutta nämä olivat alempaa keskiuokkaa, eikä niiden verotusarvo ollut koskaan yli kolmannen kerroksen. Pohjoisten korttelien mahdollisuudet laajentua eteenpäin olivat heikot teollisuusalueen ja lentokentän läheisyyden johdosta. Aivan kaupungin eteläosassa, Jamundin tien varressa ja lähellä Pance-jokea ja Lilijokea oli Country Club jossa oligarkit pelasivat hevospooloa ja pitivät suuria juhliaan. He asuivat myös erillään tavallisesta kansasta klubin eteläpuolella sijaitsevassa puutarhakaupungissa, Ciudad Jardin, jossa taloilla oli paitsi vartijat ja muurit ympärillä suuret tontit, puutarhat, uima-altaat ja tenniskentät. Ciudad Jardinista hieman etelään oli Pance-joen retkeilykeskus kansalle: kirkasvetisessä purossa sai uida kuka tahansa ja sen rannoille sai tehdä nuotioita ja pystyttää teltan. Joen yli kulki riippusilta ja siitä lähti kävelypolku joka seurasi joenuomaa. Paikka oli erittäin suosittu piknikkikohde ja uimapaikka alemman keskiluokan ja alaluokkien perheille: koska se oli ilmainen se veti puoleensa kansaa. Rikkaammat eivät voineet tietenkään sinne mennä koska se oli ilmaista ja siellä tavallinen kansa eli omaa elämäänsä ja soitti radioitaan lujaa ja keitti kanasoppaa nuotiolla suuressa kattilassa ja ruskeita lapsia juoksi edestakaisin potkupallon perässä. Anopin ja apin suuri dilemma oli että heillä ei ollut paikkaa minne mennä: heillä ei ollut riittävästi varallisuutta country clubiin ja ”kansan” kanssa he eivät voineet näyttäytyä ilmaisilla uimapaikoilla. He istuivat kotona kuumina sunnuntai-iltapäivinä ja katselivat televisiosta matkailuohjelmia etenkin jos ne koskivat nojatuolimatkailua Euroopassa tai USA:ssa.

Uneliaasta provinnssikaupungista Cali oli kasvanut miljoonakaupunki 1900-luvun puolivälissä kun raaka sisällissota maaseudulla oli saanut suuren osan maaseudun väestöä etsimään turvaa numeroista ja pakkautumaan kaupungin laidoille mataliin majoihin, kertakäyttömateriaalista tai rakennusten purkujätteistä rakennettuihin mökkeihin, usein vallatulle maaperälle, ei-kenenkään maalle tai kunnan joutomaalle. Vesi johdatettiin itsetehdyillä putkilla kunnan vesijohdoista, sähkö tuotiin roikalla sähkölaitoksen verkostosta. Miehet hakeutuivat päiväpalkalla mihin tahansa töihin, naiset pesivät pyykkiä, hoitivat lapsia, siivosivat rikkaille rouville. Koko vuorenrinne täyttyi näistä hökkelikylistä ja joulunaikaan Siloén valot tuikkivat kuin Bethelemin kylä, mutta se oli vain näennäistä kauneutta. Pimeys valotuikkujen välillä oli paljon realistisempi kuva köyhyydestä. Lasi oli melkein tyhjä.

Toisen suuren ja äkillisen väestönkasvunsa Cali sai sitten sissisodan ja kartellien tuotua kuolemaa ja väkivaltaa Buenaventuraan ja muihinkin rannikon satamakaupunkeihin, joissa kartellit ja sissit taistelivat reviireistä ja huumereiteistä. Paramiltäärit tulivat sissien perässä ja afrokolumbialainen väestö joutui monen tulen väliin ja osa pakeni vuorijonon yli Caliin, jossa he asuttivat kokonaan uuden kaupunginosan, Distrito de Aguablancan, jossa asui sitemmin lähes miljoona sisäistä pakolaista Tyynen Meren rannalta ja viidakkokylistä.

Me liikuimme etupäässä jalan ja joskus takseilla, joilla ajeleminen oli halpaa. Majatalomme oli Kuudennen Avenidan alussa kaikki englannin instituutit olivat saman kadun läheisyydessä ja kävelyetäisyydellä. Alue oli Calin Zona Rosa, suosittu ja muodikas hengailualue, jossa oli runsaasti katuravintoloita, kauppoja, baareja ja kahviloita. Lähes kaikki ulkomaalaiset nuoret asuivat tai oleskelivat täällä kadulla ja sen paralleelilla ja muutamalla sivukadulla. Suuret kukkivat guayacan-puut (guaiacum)(Lignum vitae) ja vanhat jätticeibat (kapokkipuu) koristivat avenidan varsia, palmut ja kukkivat köynnökset asuintalojen etupihapuutarhoja. Yöilma kantoi tropiikin kukkivien pensaiden tuoksua. Kamia (valkoinen inkivääri) parfymoi ilman lännessä heti kuudennen avenidan takana Juanambun ja Santa Monica Altan kaupunginosissa. Kamia on yön kukka samoin kuin jasmiini ja tuoksukin muistuttaa jasmiinia.

Monet ulkomaalaiset jotka asuvat kaupungin parempiosaisten barrioissa, pohjois/etelä-akselilla, lännessä Juanambú, Normandía, Santa Rita ja Santa Teresita, idässä keskikaupunki. El Peñon ja San Antonio, etelässä Tejares, San Fernando,Tequendama ja Limonar, Jamundín kaupungin rajalla Ciudad Jardín ja Pance eivät koskaan astuneet jalallaan alempien kerrosten kortteleihin. Periaatteessa kaikki alueet Viidennestä kadusta itään olivat jo köyhien barrioita, mutta sen jälkeenkun Autopista Sur rakennettiin niin siitä tuli tavallaan uusi raja köyhien ja rikkaiden välillä.Viemäriverkosto ja pintavesien sekä likavesien poisto ja käsittely oli alkeellista ja joka kerta kun rankkasade yllätti niin kadut olivat täpötäynnä tulvavettä joka tuli puroina vuorilta alas kaupungin kaduille ja täytti kaikki viemärit ja katuojat ja kanaalit mitä oli kaivettu ongelman ratkaisemiseksi. Autot ajoivat syvässä vedessä ja pysähtyivät keskelle väylää kun virranjakajat kastuivat ja tiet olivat tukossa tuntikausia. Vesi nousi talojen autotalleihin, eteisiin, halleihin, olohuoneisiin: kaikki jotka kynnelle kykenivät olivat kantamassa huonekaluja ja mattoja toiseen kerrokseen tai ylemmäs jonnekin jos kerroksia ei ollut. Palkolliset ja vapaaehtoiset, kaikki joiden kädessä luuta vain pysyi (kuitenkin etupäässä vain naisväki) siirtämässä vettä paikasta toiseen ämpäreillä, pesuvadeilla, kattiloilla ja tietenkin luudilla, latiaharjoilla ja mopeilla.

Sanotaan että Santiago de Cali on vain ylisuureksi paisunut pikkukaupunki ja tavallaan se olikin totta, ainakin vuoteen 1971 asti, jolloin panamerkkalaisten urheilukisojen aiheuttamat rakennustyöt ja infrastruktuurin parannukset muuttivat suuresti kaupungin ulkonäköä ja toimivuutta. Seitsemänkymmentäluku oli yleisesti ottaen positiivisen ja rauhallisen kehityksen aikaa ja vaikka samalla aikaa köyhien barriot kasvoivat ja laajenivat, kiipesivät ylös Andien rinteille, kohti merta, itään Cauca-joelle ja sen toiselle puolelle kuumiin, liejuisiin höttömaihin, pohjoiseen Yumbon teollisuusalueen lähistöön missä ilma ei ollut hengityskelpoista ja vedet ja tuuli haisivat pahalle ja sitten kaakkoon kohti Jamundia, ”kirottua maata” jonne edistys ja aineellinen ja henkinen kehitys auttamattomasti pysähtyy; lieköhän jonkun nujerretun jamundi-intiaanipäällikön kirous joka edelleenkin lepää maan yllä.

Yhteiskunnallinen kerrostaminen palvelumaksojen ja kiinteistöverojen tasapuolistamisen takia teki mahdolliseksi sen että köyhilläkin oli sähkö, juokseva vesi, puhtaanapitolaitoksen palvelut sekä katuvalaistus. Jopa Aguablanca, jättiläismäinen slummi kaupungin itäosassa, jonne meikäläisellä ei ollut mitään asiaa edes päivänvalossa, jonne taksit eivät vieneet ja jonne poliisit eivät tulleet, nautti julkisista palveluista. Ainoastaan ”invasiones” valtaukset, laittomat hökkelikylät rinteillä ei-kenekään tai valtion maalla saivat itse järjestää vesi-ja sähköpalvelunsa. Toisaalta ja ajanmittaan, kerrostaminen (estratos= stratification) aiheutti sen että ihmisiin, barrioiden asukkaisiin, alettiin myös viittaamaan numerolla, Maaposti taas ei koskaan ole toiminut edes tyydyttävästi Calissa. Adpostal, valtiollinen postinkanto, joskus toi kirjeen perille, joskus ei. Kaikki lentoposti oli lentoyhtiön, Aviancan, hoidossa ja ulkomaanposti toimi paremmin kuin maaposti, mutta mitään arvopostia ei voinut heidänkään huostaansa antaa. Ulkomailta ei Kolumbiaan lähteviä postipaketteja tai kirjeitä voinut edes vakuuttaa.