Andien ylitys

Tuleva appeni tarjosi meille bussimatkan firmansa työntekijöiden kanssa lomakeskukseen Magdalena-joen rannalle Hondaan, keski-Colombiaan Bogotasta n. 100 km koilliseen. Sinne oli 10 tunnin bussimatka Calista Armenian ja Ibaguen kautta kautta keskimmäisen vuorijonon yli jonka korkeinta paikkaa Calarcán ja Cajamarcan välillä kutsuttiin Linjaksi (Alto de La Linea). Tämä Andien sola johon nyt ollaan rakentamassa Etelä-Amerikan pisintä tunnelia (8625 m) tarjosi herramme vuonna 1971 45 kilometriä viidakon reunustamaa kaksisuuntaista asfaltoitua tietä joka varsinkin öiseen aikaan oli suorastaan vaarallinen: liikenne, sumu, tien kapeus ja huonokuntoisuus yhdistettynä maantierosvojen iskuihin yön pimeinä tunteina huonosti valaistulla tai täysin pimeillä osuuksilla ja sadekautena maanvyörymät tai syöpyneet ajoradan reunat jotka murtuivat pudotellen mutaa ja kivia rotkoihin. Tämän korkean paikan yli kulki bussimatkamme lomakeskukseen, uima-altaille ja ravintoloihin Magdalena-joen varrella. Tosin olin vasta 23-vuotias ja en osannut edes pelätä.

Olimme lähteneet matkaan aikaiseen iltapäivällä, heti siestan jälkeen ja vuokrabussiin keräytyi vakuutusyhtiön jengiä kolmisenkymmentä aikuista, lasta, nuorta ja vanhaa. Kuljettaja oli keski-ikäinen mestiisi jolla oli pulisongit ja ruutupaita, lippalakki ja aurinkolasit. Bussi ei ollut nykyaikainen pullman tai coach; ei vessoja eikä turvavöitä ja meille sanottiin että jos tuli vessaan paniikki niin kävisimme ilmoittamassa kuskille ja tienvierellä oli viidakkoa ja sokeriruokoviljelmiä jonne voi pienempiä asioitaan toimittaa näkösuojassa ilman suurempia vaikeuksia. Vessapaperi oli parasta olla mukana omasta takaa. Senhän mekin jo tiesimme; tienvierivessoissa vaikka olikin juokseva vesi oli harvoin vessapaperia ja vetomekanismi erittäin usein epäkunnossa: saastaiseen huoltoasemavessaan verrattuna puhdas sokeriruokopelto käärmeineen ja muine ötököineen oli selvästikin miellyttävämpi vaihtoehto.

Alkumatka kohti pohjoista kulki sokeriruokoviljelmien halki ja seuraten Cauca-joen uomaa kohti Andien keskimmäistä vuorijonoa, Cordillera Central, Pereiran kapunkia ja sieltä edelleen Armeniaan ja kohti yöllistä Andien ylitystä Ibaguehen ja sieltä pohjoiseen kohti Hondaa. Laakson suuret viljelmät jotka alussa olivat juuri sokeriruokoa vaihtuivat puuvillaan, ananakseen, hamppuun, soijaan ja viinirypäleviljelmiin ja taustalla siintävät vuoret tulivat aina vain lähemmäksi. Matka kulki ohi El Paraiso- haciendan jonne Efrain Jorge Isaacsin kuolemattomassa novellissa ”Maria” kiirehti Buenaventuran satamasta kun sana Marian kuolemansairaudesta tuli hänelle Englantiin jossa hän oli opiskelemassa lääkäriksi. Laakson pohjoisosa on paitsi maanviljelysaluetta myös täynnä pikkukaupunkeja ja pysähdyimme iltapäiväkahville ja pissapaussille keskisuuressa kahvinviljelykaupungissa ennen Armeniaan kääntymistä ja sitten vielä iltapalalle ennen Andien ylitystä ja Linjan uhmaamista keskiyöllä.

Seurue menossa pitkää viikonloppua viettämään La Hondaan oli hyvällä tuulella ja matkajuomia maisteltiin, laulua kaikui ja kaikki yhtyivät ”Señora Maria Roosaaaaaaaan”. Me emme maistelleet väkeviä, minulla oli vatsa kipeä ja ameeboja ja vessahätä, Fabian ei uskaltanut juoda aguardienteä ettei hänen hepatiitin heikontama maksansa vaan poksahtaisi ja anoppi istui apin vierellä ja piti huolta että ukkeli ei alkanut juopottelemaan. Hauskaa meillä oli tosin kuitenkin. Calarcáhan tulimme alkuyöstä ja La Linean portille asetettu varoituskyltti katulampun alla oli vaikuttava: kaksimetrinen peltinen viikatemies mustassa hupussa ja kaavussa ja kyltti: ”vaarallinen tie, aja varovasti”.

Ylitimme solan keskiyöllä, sateessa ja pimeydessä ja vatsanväänteissä. Laulajat olivat hiljentyneet, liikenne lähes olematon. Jokunen rekka ajaa jurnutti perässämme kolmekymmentä tai hiljempaa, pitkällä matkallaan Buenventuran satamasta Tyynen Meren rannalta, lastissa kiinalaista laatutavaraa pääkaupungin Bogotan markkinoille. Letkassa ajaminen tavallaan antoi tiettyä turvallisuuden tunnetta. Nukahtelin hetkisiksi kun vatsanpoltot hellittivät ja ameebani asettuivat keräämään voimia seuraavaa hyökkäystä varten. Jättisaniaiset hipoivat märkää ikkunaa vuorenrinteen puoleisella paikallani. Kerran bussi pysähtyi kokjonaan kun joku yöllinen viidakon asukki löntysteli hiljaa tien pokki. Jättilisko? Jaguaari? Capybara? Ehdimme nähdä vain vilauksen sen varjosta.

Aamu oli jo sarastamassa kun lähestyimme Cajamarcaa Toliman provinssissa ja pahin oli ohi. Olimme ylittäneet Linjan. Pysähdyimme aamukahville ja pääson vihdoinkin vessaan. Saastaiseen, rikkinäiseen, haisevaan vessaan joka oli kuitenkin kuin taivaan sivuliike ja oli siellä juoksevaa vettä ja saippuaa ja sain itseni taas ihmisen kuntoon. Häpäisemättä itseäni.

Jatkoimme matkaa päällystettyä tietä joka seuraili summittaisesti Magdalenan rantaa; vuorten hyytävä kylmyys oli väistynyt ja ilmasto oli taas trooppista. Takit tungettiin takaisin kasseihin ja aurinkolasit ja lierihatut otettiin esille. Jokaisessa kylässä kaupustelijat juoksivat bussiamme kiinni ja tyrkyttivät tavaroitaan bussin ikkunoista: vesipulloja, mehukkaita, makeita mangoja, papayaviipaleita, ananasviipaleita, guavia, appelsiineja, rasvassa paistettuja piiraita ja maissikakkuja ja kauppa kävi heti kun bussi joutui pysähtymään risteyksissä tai kuoppaisella tiellä hiljentämään vauhtiaan. Perille lomakeskukseen tulimme aamupäiväkahvin aikaan ja saimme meille jaetut huoneet; veimme matkatavarat huoneeseen, vaihdoimme uimapuvut päälle ja suoraan altaisiin.

Kolme päivää uimme, söimme, joimme ja seurustelimme uima-altailla, mutta valkoinen ja ruusunpunainen suomalaisnahkani selviytyi grillauksesta suhteellisen hyvin.Taisin ymmärtää viettää paljon aikaa ruohokattoisissa pöydissä korkea hedelmädrinkki kädessäni ja ruokkien itsetuntoani monien katseiden kohteena. Mitäköhän ne miettivät kun ne katselivat minua? ”Tuossa tuo gringa joka juoksi lujaa kohti vessoja Calarcássa?”

Lounaalla saimme ”viudo de pescado”- paikallista kalaruokaa, jossa jokikalaa (capaz, bocachico tai bagre) oli haudutettu pitkään tomaatti/sipuliliemessä suuressa kattilassa kassavan ja keittobanaanin, perunan ja yrttien kanssa ja sitten riisipedillä ja avokadosalaatin kera lautasille annosteltuna. ”Leskeksijäänyt kala” ei muistaakseni tehnyt minuun silloin vielä suurta vaikutusta, kuten ei muukaan kolumbialainen perusruoka jonka valmistaminen alkoi formulalla ”otetaan yksi suuri keltasipuli ja kolme tomaattia....” Tässä jokikalaruuassa oli vielä Andien laakson muta ylimääräisenä mausteena.

Paluumatkalla pysähdyimme La Doradassa, toisessa Magdalena-joen rantakaupungissa, ostimme jättimangoja, hunajaisia ja aromikkaita ja ajoimme toista reittiä Manizalesin kautta takaisin kotiin. Manizalesissa joku kysyi minulta mistä olin kotoisin ja muistan omaksi ällistyksekseni vastanneeni että Calista. Ihonvaihto oli alkamassa ja vuosia ei ollut vielä mennyt kovinkaan monta. Metsä oli harventumassa sielustani, mutta juuret olivat jäljellä. Juuret jotka olivat syvällä taigan maaperässä, fennoskandinaavisessa graniitissa. Manizales oli viehättävä, keskisuuri Andien ja kahviviljelyalueen kaupunki, rakennettu kukkuloille ja kadut etupäässä ylämäkeä tai alamäkeä, manizalitat (kaupungin naisväestö) olivat tunnettuja muodokkaista sääristään, joissa oli hyvin kehittyneet pohjelihakset ja taidostaan tasapainotella mukulakivikaduilla ja lohkareisilla jalkakäytävillä sekä ylä- että alamäessä stilettikoroilla ja minihameessa taittamatta niskojaan Toinen asia mikä tulee mieleen Manizalesista oli tuomiokirkon rakentaminen josta ei tahtonut tulla koskaan valmista, kun pappi laittoi saamansa rahat parempaan tarkoitukseen (omaan taskuunsa?) vuosikymmenien ajan