Maaseudun väkeä

Maaseudun vähemmän tunnettua väkeä

Hercules, pieikokoinen mutta vahvajalkainen maalaishevonen, Andien rinteiden kiipeilijä ja punaisen maan kyntäjä heräsi joka aamu harja letitettynä. Kuka tai mikä sen letitti ei ollut varmaa tietoa, mutta maaseudulla asui vahvasti uskomus tontuista tai maahiaisista, joita espanjalaiset kutsuivat duendeksi. Duendet olivat luonnonhenkiä eivätkä kuuluneet ihmissukuun tai eläimiin; sukua ilman muuta kelttien keijuille (fairies) ja elivät enemmän tai vähemmän sovussa maalaisväestön kanssa; etenkin mestiisien, koska intiaanit eivät olleet heille tuttuja ja heidän henkiolentonsa liikkuivat eri sfääreissä. Epäilemättä tarvittiin tippa iberialaista verta että vanhan mantereen henkioliot muuttaisivat asumaan vuorten rinteille, palmupuiden katveeseen, meiramin ja vuorimintun tuoksuun ja vanhat tuotetut mielikuvitusolennot sopeutuivat ja muuttivat muotoaan ja keksivät uusia kujeita miten huvitella niiden vuosisatojen aikana kun instagramia ja facebookia ei vielä ollut olemassa. Yleensä duendet olivat suhteellisen harmitonta luonnonkansaa; he letittivät hevosten harjoja, sitoivat niiden häntiä solmuun, säikyttelivät ja johtivat munivia kanoja harhaan, mutta yleensä he olivat eläinten ystäviä ja tulivat suhteellisen hyvin toimeen maalaisväestön kanssa.

Itkijänainen (La Llorona) joka myös tunnetaan Kolumbian maaseudulla on myös iberialaista kansankulttuuriperimää ja erittäin tunnettu muissakin latinalaisen amerikanmaissa, etenkin Meksikossa. Äiti joka on hukuttanut lapsensa ei saa sielulleen rauhaa vaan valittaa jokien, lähteiden ja purojen rannalla ikuisesti kuuluu samaan kategoriaan kuin näkki, irlantilaisten banshee ja suomalainen rantapiru. Tarkoituksensa on luultavimmin ollut pitää uimataidottomat pikkulapset poissa syvien vesien ääreltä. Itkijänainen esiintyy monena eri versiona ja joissakin niistä hän vaeltaa öisiä katuja tai viidakkopolkuja itkien murhaamiansa lapsia. Itkijänaiseen liittyy aina joku traaginen rakkaustarina; naiset eivät helpolla surmaa omia lapsiaan, ellei sitten mielenhäiriössä, jonka taas onneton rakkaus voi aiheuttaa.

Yksijalkainen (La Patasola) on myös naispuolinen metsäneläjä, joka esiintyy kauniin ja viettelevän naisen hahmossa ja houkuttelee metsästäjiä ja samoilijoita syvemmälle viidakkoon ja eroon tovereistaan; muuttuu sitten hirviöksi jolla on puujalka ja joka vampyyrin hampaat ja joka imee veret uhriltaan ja syö ihmisen lihan. Samantapainen metsän rouvahahmo kuin esim ruotsalaisten huldra. Puujalka liittyy hänen menneisyytensä pahana naisena tai viettelijättärenä jota on rangaistu operoimalla häneltä pois jalka.

La Marimonda tai Madreselva on myös viidakkoon ja kasvullisuuteen liittyvä hahmo joka houkuttelee varomattomia vaeltajia aina vain syvemmälle viidakkoon jonne he sitten menehtyvät. Jokaisesta on lukemattomia eri versioita eri puolella Kolumbiaa ja sekä Tyynen Meren että Atlantin rannikon afrikkalaisperäiset väestöt ovat tuoneet myös omat Länsi-Afrikkalaiset taikauskonsa ja maagiset hahmonsa ja kaikki tämä sekoitettuna alkuperäisiin amerintiaanien kansanperinteeseen, iberialaiseen perinteeseen ja yleensäkin eurooppalaisten mukanaan tuomaan suulliseen perimään on luonut erittäin rikkaan ja monimuotoisen kansantaruston jossa luonto ja magia ovat koko ajan läsnä.

”On olemassa noitia ja vaikka niitä ei olekaan niitä on ” sanoo kolumbialainen. Siksi García Marquezin maaginen realismi ei tunnu lainkaan liioitetulta. Arkipäivä on täynnä pieniä tapahtumia jotka voivat, tai sitten ei, tuottaa hyvää onnea tai huonoa onnea tai sitten ei kumpaakaan. Kaikki mahdollisuudet on aina otettava huomioon. Itkijänaisen läsnäolo jossain tietoisuuden laidalla ennustaa kuolemaa, omaa tai jonkun toisen. Täysin mahdollista. Musta perhonen joka lentelee illansuussa makuuhuoneeseen avonaisesta ikkunasta on murheen sanantuoja: murhetta ja surua on aina ihmisen elämässä ja perhonen on voinut olla hieman etuajassa tai hieman myöhässä. Suolaaminen on vanha perinne: vihollisen valloittama kaupunki poltettiin maan tasalle ja ja maaperä jolle kaupunki oli rakennettu suolattiin ettei edes ruoho siihen enää kasvaisi; tämän tiesivät kaikki historian valloittajat ja se että suolaaminen ei edistä kasvua ja kehitystä ei välttämättä ole mitään taikauskoa. Vasta silloin kuin halutaan jotain pahaa tapahtuvan ja suolataan miehen sänky, vaatteet, kengät ja vaatekaappikin niin voi sanoa että ylireagoidaan.

Synnyttämiseen ja pienten lasten hoitoon liittyy erittäin paljon taikauskoa ja uskomuksia; vanhojen naisten uskomuksia, joissa on usein totuuden siemen. Pienille vauvoille laitetaan lasihelmistä tehdyt rannerenkaat, vuorilla shamaanien siunaamat, suojelemaan lasta Pahalta Silmältä. Uskotaan että riittää että joku katsoo pahalla silmällä lasta, jos hänellä on riittävästi pahan voimaa, hän voi aiheuttaa lapselle sairauden tai jopa kuoleman. ”Noitia on, koska heitä on” sanoo kolumbialainen nuori keskiluokan äiti ja vie sylivauvansa jonnekin laitakaupungin kansanparantajalle, koska pediatri ei kirjoittanut antibioottia vihreään nuhaan. Samalla voi pyytää noitaa tekemään joku amuletti tai lääke miehen uskottomuutta vastaan. Kaikki mahdolliset keinot hoitaa asiat ja parantaa tilannetta on otettava huomioon ja olisi tyhmää ja yksinkertaista laittaa kaikki munat samaan koriin ja uskoa vain tiedettä ja lääkäreitä kun muitakin vaihtoehtoja on.

Maaseutu ja kaupunki ovat kaksi eri maailmaa ja urbaani kaupunkikulttuuri joka amerikkalaistuu päivä päivältä ja jossa vanhat iberialaiset perinteet ovat saaneet väistyä pohjoisesta tulleen massakulttuurin tieltä luovat molemmat omat legendansa ja myyttinsä.