Elämää aikasiirrtymässä luku 2

Elämää aikasiirtymässä, luku 2

Aika ja paikka olivat nyt muuttuneet; punasilmälento Miamista Caliin oli vaihtanut minut paitsi maantieteellisesti myös ajallisesti toiseen maailmaan. Mikään ei ollut enää tuttua, turvallista, helposti käsiteltävää. Kahdeksan kuukautta aikaisemmin olin lentänyt Atlantin yli Suomesta; opintoni Turussa olivat sujuneet kohtalaisen hyvin pienistä alkunikotteluista huolimatta ja minusta oli ollut tulossa historian ja englanninkielen maikka (miksiköhän niin monesta luokkatoveristani tuli opettajia Suomessa?) ja olin päättänyt että se ei ollut se elämä mitä halusin: suuri maailma kutsui seireeninlauluillaan, Woodstockin festarit oli menossa, Janis Joplin ja Joan Baez lauloivat ja minulla oli jo valmiiksi kukkafarkut ja liikaa mielikuvitusta. West Palm Beach oli ollut uusi maailma, uusi aika ja uusi paikka ja nyt kun olin oppinut kielen ja koodit,olinkin taas uudessa maailmassa, uudessa paikassa ja aika oli liukunut kymmenen vuotta taaksepäin kalenterissa. Adamo ja Sandro lauliovat radiossa ja kaikki hipit olivat kotoisin jostain muualta. Paikalliset nuoret miehet pukeutuivat kauluspaitoihin ja suoriin housuihin, solmioon ja kiilloittettuihin kenkiin ja tuoksuivat kölninvedeltä. Resufarkut ja hipit ja kampaamattomat ja parrakkaat olivat tulleet jostain muualta ja heille hieman hymähdeltiin. Minä ja Kelly kävelimme kadulla shortseissa ja sandaaleissa ja hihattomissa topeissa paahtavan auringon alla ja erosimme suuresti muusta jengistä: naiset olivat pukeutuneet leninkeihin tai jakkupukuihin ja sukkahousuihin; kengät ja laukku samaa väriä. Paljaat sääremme aiheuttivat paitsi pahennusta, mutta myös ihailevia katseita. Tietenkin kulttuurieron lisäksi kysymyksessä oli turistin ja työssä käyvän kanta-asukkaan välinen ero: toisaalta vapaa ja villi elämä ei ollut saapunut vielä Kolumbiaan saakka. Ikäisemme nuoret, työssä käyvät ja opiskelevat, asuivat kotona, mamma oli perheen matriarkka, kotiapulainen valmisti ateriat, pesi pyykin ja siivosi heidän huoneensa. Ikätoverimme kävivät messussa sunnuntaiaamuisin perheensä kanssa, tekivät ristinmerkkejä, pukeutuivat säädyllisesti ja ottivat kylmiä suihkuja kello viisi aamulla. Seksuaalinen vallankumous ei ollut löytänyt tietään tänne ja tytöt ja naiset olivat vieläkin lain silmissä miehen suojatteja. Minun luokkaretkeni oli vasta alkamassa.

”Voit ottaa tytön pois metsästä, mutta et koskaan metsää kokonaan pois tytöstä” tapaan sanoa. Silloin, kauan sitten, 22-vuotiaana halusin vain luoda itseni alusta saakka uudelleen, kiskoa nuo puut juurineen sisäisestä metsästäni. Kuinka monta kertaa ihminen voi keksiä itsensä uudelleen; luoda nahkansa kuin käärme, jospa Carlos Fuentes joka kirjoitti Cambio de Piel-romaanin tiesi jotain asiasta. Minun nahanluontini oli vasta alussa, vai oliko kysymys uuden kerroksen kasvattimesta keltaiseen sipuliin? Vai olimmeko me evakkojen lapset keveämpiä kavioiltamme ja helpommin sopeutuvaisia uuteen ympäristöön kuin esim. hämäläiset tai varsinais-suomalaiset veljemme ja sisaremme?

Kolumbia oli juuri siirtymässä sotilashallinnon ja sitä edeltäneen väkivaltaisuuksien ajan (La Violencia) jäljiltä keinotekoisen linnanrauhan kautta normaaliin demokraattiseen poliittiseen elämään. Konservatiivit ja liberaalit olivat hallinneet vuorotellen kaksitoista vuotta ja järjestely oli kaatumassa omaan kömpelyyteensä. Maassa oli juuri olleet vaalit ja konservatiivien kandidaatti Misael Pastrana saanut minimaalisen voiton; opposition edustaja entinen kenraali Rojas Pinilla ja hänen kannattajansa huusivat sutta ja kaupunkisissiliike M-19 eli Movimiento 19 de Abril sai alkunsa. Oliko vaalien tulos rehellinen ja oikea, siihen kysymykseen emme tule koskaan saamaan vastausta. Todennäköisesti vilppi oli laajalle levinnyttä, mutta olisiko lopputulos ollut sen parempi jos Rojas Pinilla olisi voittanut? Joka tapauksessa Kolumbian poliittinen elämä ja yhteiskunnallinen kehitys sai rajun töytäisyn jota eivät edes liberaalipreseidentin, Alfonso Lopez Michelsenin hyvät vuodet seitsemäkymmentäluvun puolivälissä pystyneet korjaamaan.

Meitä ei silloin vielä politiikka kiinnostanut. Etsimme töitä ja työmarkkinat näyttivät lähes kohtalaisilta. Englanninkielen opettajista oli suuri puute ja ammattitaidon tai koulutuksen puute ei ollut mikään ongelma. Tärkeintä oli osata puhua kieltä ja aksenttikin oli ok, kunhan se ei vain ollut espanjankielen pohjalta. Minun englanninkielen taitoni oli uunituoretta tavaraa ja vaikka puhuinkin jo sujuvasti, katu-uskottavasti, niin minulta puuttui varmuutta ja itsestään selvää tuntumaa kieleen, ei-synnynnäisenä puhujana. Toisaalta, koulussa hankittu vankka kielioppi oli perustana. Kävelyetäisyydellä oli ainakin neljä englannin kielen opistoa aikuisille ja opettajat olivat suurelta osaltaan usa-amerikkalaisia nuoria, joillakin oli college-opinnot takanaan, jokuinen ehkä muodollisestikin pätevä, mutta suurin osa oli liikkuvaa tuntityövoimaa. Centro Colombo-Americano, josta veljeni oli saanut työsopimuksen oli suurin; siellä myös koulutettiin paikallisista opettajista englanninkielen opettajia ja rakennuksen toisessa kerroksessa oli Yhdysvaltojen hallituksen paikallinen vakoilu (tiedoitus) toimisto. Minäkin pääsin sinne head start-kurssille: Colombia oli hiljakkoin saanut sopimuksen useiden Calin yksityiskoulujen englanninkielen opetuksesta ja he tarvitsivat kouluihin lähetettävää työvoimaa. Kelly ja Mike saivat palkattua työtä melkein välittömästi toisella puolella katua olevasta Meyer Language Centeristä, joka palkkasi ainoastaan synnynnäisiä englannipuhujia. (Paikalla sijaitsee nyt Palacio Rosa- arkkitektooninen painajainen joka rakennettiin upean valkoisen koloniaalisen rakennuksen sijalle). Muutaman kadun päässä pohjoiseen samansuuntaisella paralleelilla sijaitsi Teacher's English Center, jonne pääsin myös treenaukseen: istuimme tuoleilla ja kuuntelimme kun omistaja ja pääopettaja, argentiinalainen vanhempi mies luennoi meille miten englantia opetettiin. Muutaman minuutin päässä majatalolta, Avenida de las Americasin suuntaan, sivukadulla juuri ennen Kuudetta Avenidaa oli Harris English Institute, jonka omisti kanadalainen Donnie Harris joka oli mennyt naimisiin paikallisen rikkaan perheen tyttären kanssa; nyt Ma. Cristina Harris ja Donnie Harris opettivat englantia vuokratalossa Avenida Sextalla ja bisnes pyöri hyvin. Donnielta sain ensimmäiset palkalliset tuntini.

Donnie oli kehittänyt oman metodinsa englanninkielen opettamiseen: ”Ei sinun tarvi olla maailman paras opettaja. Riittää kun oppilaasi poistuvat tuntisi jälkeen luokkahuoneestasi jutellen keskenään, nauraen, hymyillen, iloisina, tyytyväisinä. Tyytyväiset oppilaat palaavat joka kuukausi shekkivihko mukanaan.” Muuten metodi perustui keskusteluun ja kaikki sanat jotka olivat uusia kirjoitettiin taululle. Opettajan rooli oli johdatella keskustelua, korjata ääntämistä, auttaa lauseiden muodostuksessa ja olla hauska ja oppilaiden kaveri. Vuosien mittaan minusta tuli sekä hyvä seromoniamestari että opettaja, mutta ensimmäiset luokkani muistan vieläkin hyvin: todennäköistä on että opin enemmän espanjaa kuin oppilaani englantia.

Muutimme Casa del Viajerosta kymmenen korttelia pohjoiseen, Searsin takana sijaitsevaan kerrostaloon, kolmastoista kerros, tietenkin, ja hissi joka toimi. Sain oman makuuhuoneen jossa oli sänky ja piironki ja sisäkatossa palkit ja ikkunasta näkymä yli kaupungin keskustasangolle ja kaukaa häämöttäville keskimmäisen kordilleran vuorille. Olohuoneesta oli näköala läntiselle kordilleralle jonka takana oli Tyyni Valtameri. Illansuussa nuo vuoret muuttivat väriään vihreistä ja ruskeista lilan ja tummansinisen eri sävyihin kun aurinko laski niiden taa valtamereen ja usva alkoi laskeutua vuorten rinteille. Los Farallones de Cali, trooppisen metsän peittämät vuoret alemmilla rinteillä, ylempänä paljaat huiput, vasemmistosissien piilopaikat rotkoissa ja pienten lentokoneiden hautausmaa rinteillä ja vuorten juurilla (nyt luonnonpuisto). Istuin ikkuna auki kun tuuli ulvoi vuorilla ja sumu laskeutui ja The Kingston Trio lauloi nauhalta ”way out here they have a name for wind and rain and fire, rain is Test, fire is Joe and they call the wind Mariah” Todellakin, tuulen valitus vuorilla kuulosti kuin siellä olisi ollut kuolevia ihmisiä. Profetia mistä tuli totta, mutta minä en enää ollut siellä.

Ensimmäiset kuukaudet Laakson Ladyn vieraana olivat täynnä uusia elämyksiä. Imimme itseemme uusia vaikutuksia kaikilla aisteillamme. Maailma oli uusi ja meillä oli niin paljon opittavaa. Pohjoisen hillityt ja kontrolloidut värit, suomalainen siniharmaaa talvinen taivaanranta oli muuttunut ensin Floridan nopeasti saapuvaksi illaksi, nyt Farallonesien taakse piiloutuva aurinko värjäsi taivaan oranssista vaaleanpunaiseen, sitten lilasta violettiin ja lopuksi tummansiniseen joka tuskin erottui tummaa taivasta vasten, ellei siihen olisi ripustettu usvaisia pitsiverhoja. Idässä auringonnousun aikaan ja kun sää oli hyvä ja taivas kirkas, häämöttivät lumipeitteiset Toliman ja Huilan vuorenhuiput. Ruoho oli vihreämpää, bougainvilleat ja oleanderit koristivat katujen reunuksia hyvinvoivissa esikaupungeissa ja etupihat oli usein rajattu matalalla pensasaidalla: kokapensas oli koristekasvi. Minulle kerrottiin että Perun ja Bolivian intiaanit pureskelivat sen lehtiä nälän tunteen poistamiseksi, mutta Kolumbiassa sitä tapaa ei ollut. Sokeriruoko ja siitä tehty melassi tuoksui kaupungissakin kun tuuli sopivasti pohjoisesta ja idästä, trooppiset hedelmämehut jotka tehtiin pienissä katukahviloissa suoraan tilauksesta maistuivat taivaalle. Bob Dylan oli vaiennut ja kadulla soi Piper Pimienta ja salsa, boogaloo, boleros ja meksikkolaiset rancherat. Puheen rytmi oli nopeutunut, mutta ei kuitenkaan puertoricolaiselle tai kuubalaiselle tasolle; Calin paikallismurteessa oli lempeä, pehmeä, rauhallinen nuotti ja kukaan ei sinutellut ketään.

Hedelmiin oli helppo tehdä tuttavuutta, katutasollakin, mutta muu paikallinen ruoka oli vaikeampaa. Lehmän vatsanpeitteestä tehty soppa, mondongo, sai meidät poistumaan nopeasti keskikaupungin täysinäisestä ravintolasta: muiden asiakkaiden lautasilla lilluvat pienet vaaleat kennokuvioiset neliöt ja epäilyttävä tuoksu saivat meidät pakenemaan neniämme pidellen. Sancocho ei myöskään maistunut: puumaiset keittobanaanit, tikkuinen kassava, luteenhajuinen korianteri ja rasvaiset liha-tai kanapalat pahalta maistuvassa liemessä olivat ei kiitos. Masamorra, valkoinen keitetystä maissista tehty mönjä muistutti lähinnä oksennusta ja arepat, maissikakut, täysin mauttomia. Riisi oli tosin hyvää, irrallista, al dente-keitettyä, suolan ja pitkän sipulin kera, lisänä loraus öljyä. Liha oli täysin toivotonta: possunkyljykset ja kana menettelivät, mutta naudanliha oli sitkeää ja käppyräksi paistettua öljyssä. Lihaa ei riiputettu vaan aamuvarhaisella teurastettu ruho paloiteltiin ja myytiin samana aamuna. Kylmäsäilytys oli kallista ja sitä ei torimyyjillä ja teurastajilla ollut saatavilla. Liha oli taatusti tuoretta, varsinkin jos jaksoi käydä torilla ja teurastajalla aikaiseen aamulla ennenkuin kärpäset olivat heränneet.

Me teimme ruokaostoksemme ruokakaupassa, supermercadossa. Vuorottelimme mutta sekään ei ollut aivan vaivatonta. Mike piti ruuanlaitosta ja osti paljon vihanneksia. Kelly halusi hedelmiä ja kanaa. Kun minun veljeni vuoro oli tehdä ostokset niin kassit olivat täynnä makkaraa. Aguardienteä, olutta, röökiä, makkaraa.....hei missä on vessapaperi, salaatit, perunat, öljy ja riisi? Pavut ja linssit? Pihvit ja jauheliha?

Joka lauantai-ilta (Kolumbiassa lauantai oli ja on vieläkin, suurelta osaltaan työpäivä, joten perjantai-illat eivät olleet juhlimiseen soveliaita) meillä oli partyt. Sana oli lähetetty kulkemaan jo viikolla ja kaikki gringot (ja meitä oli paljon silloin Calissa: englanninopettajia, Vietnamin sotaa karkuun lähteineitä asevelvollisia, rauhanrakentajia (Kennedyn Alliance for Progress oli luonut nuorille amerikkalaisille mahdollisuuden liittyä Peace Corps-järjestöön ja tehdä kehitystyötä ympäri maailmaa), hippejä, seikkailijoita, taikasienien käyttäjiä ja yksi ja toinen jotka olivat löytäneet Kolumbian salatun aarteen: Santa Martan Kullan, kannabiskasvin joka kasvoi villinä pohjois-Kolumbian vuorilla. Psykedeeliset diskovalot pyörivät olohuoneemme katossa, lattialla tanssittiin In a Gadda da Vidaa hidastetulla kameralla, nojatuoleissa lojui enemmän tai vähemmän vaikutuksen alaisena olleita gringoja: jotkut poltteli kotitekoisia sätkiä, useimmat tosin vain kaupan marlboroja ja olimmekin esittäneet toivuksen kutsutuille vieraillemme että aseet ja marijuana jätettäisi kotiin: guaro (aguardiente, rommi, muut alkoholijuomat ) mukaan ja talo tarjosi perunalastuja ja jotain pähkinöitä tai joskus parempaa pikkusuolaista. Aina kuitenkin sattui että kolumbialaiseen tapaan kaverit toi kavereita ja kenenkään taskuja emme tutkineet.

Näihin aikoihin veljeni oli alkanut deittailemaan työtoveriaan, kaunista mestizotyttöä jolla oli kaikki etniansa parhaimmat piirteet: kuparinvärinen iho, tummat silmät ja melkein vyötärölle ulottuva paksu musta tukka. Leonor oli keskitasangon tyttäriä, mesoamerikka vahvasti piirteissä ja erittäin perinteellisesti kasvatettu. Hyvin koulutettu, harras katolinen, tietenkin liian hyvä hunsvotti-veljelleni ja eihän se kauaa kestänytkään, mutta juuri hänen ansiostaan tapasin tulevan mieheni. Se tapahtui Leonorin syntymäpäivän kunniaksi järjestetyillä juhlilla asunnossamme. Minun kavaljeeriksini oli kutsuttu mitäänsanomaton juippi jonka nimeä en edes muista ja jonka kanssa en voinut edes puhua; yhteistä kieltä ei löytynyt. Veljeni oli kutsunut juhliin myös Leonorin kurssitoverit, hyvät kaverit, jotka myös opiskelivat englanninopettajiksi Colombo-Americanossa. Yksi heistä oli ujohko, komea nuori mies joka haki minua tanssimaan ja lauloi korvaani guantanameraa....”olen vilpitön mies palmupuiden maasta” ja minä nauroin ” ei sellaisia olekkaan, äitini on varoittanut minua ”. Hän otti asiakseen osoittaa minun olevan väärässä, koko loppuelämänsä.

Mikään parkettien partaveitsi hän ei ollut, mutta en minäkään. Pikkuinen tytönsirpakka, jolla oli nopea kieli, peloton mieli, paljon fantasiaa ja nolla rytmitajua tapasi ”appelsiininsa toisen puoliskon” toisella puolella maailmaa. Särkynyt sydän alkoi pitkän, mutta tehokkaan parantumisprosessinsa. Elämäni räsymattoon kudottiin vanhoista tarvikkeista uusi, värikäs ja kaunis pitkä kappale.

Hän lähti kotiinsa puoli kaksi yöllä, kun kaikki kutsuvieraat olivat jo poistuneet. Hän otti hartioistani kiinni, suuteli minua ja sanoi hyvää yötä. Katselin huoneeni ikkunasta kun hän käveli yli Searsin tavaratalon parkkipaikan kohti Avenida de las Americasia vinkkaamaan taksia kotiinsa.

Tapailimme sporaadisesti seuraavan kahden viikon aikana. Kävimme elokuvissa, kotihipoissa hänen opiskelukaverinsa luona, kävelimme Calin katuja vain jutellen tai poikkesimme syömään jäätelöä Colavizzassa, Dari'ssa tai juomaan limonaadia missä tahansa katukahvilassa. Sitten sain kutsun häihin: hänen kurssitoverinsa meni avioon tyttöystävänsä kanssa ja minäkin pääsin mukaan kemuihin, Fabianin avecina. Seurasivat Colombon opettajan James Mc.Henneyn ja paikallisen seurapiirikaunottaren Jolien häät; James ja veljeni olivat hyviä kavereita ja minutkin kutsuttiin. Ostin pitkän leningin, yli kyynärpäiden ulottuvat valkoiset hansikkaat ja ja valkoiset korkokengät. Kampaaja tupeerasi tukkani komeaksi palloksi päälaelle. Koko sen syksyn deittailimme ja opetimme; hänkin valmistui kurssiltaan ja alkoi hakea töitä. Koska hän asui vielä kotona, mikä oli tavallista perheissä siihen asti kun pojat tai tyttäret menivät naimisiin ja perustivat oman kodin, niin hän elätti itseään paitsi isän ja äidin tuella myös antamalla yksityistunteja: espanjaa gringoille ja englantia kouluissa. Muutama tunti viikossa oli kaikki mitä tarvittiin: vapaa -aikaa oli runsaasti ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Elämäni ensimmäiset Halloween-juhlat pidettiin Colombossa, joka vaali amerikkalaisia perinteitä. Johtaja oli pukeutunut ampiaiseksi, veljeni roomalaisten legionaarien huostaan otetuksi kristityksi vangiksi ; Suomen lippu kaulassa oli osoituksena hänen roolistaan; Fabian oli roomalainen sotilas ja minä olin mustaan leninkiin ja tötteröhattuun pukeutunut noita. Emme voittaneet mitään palkintoa, mutta hauskaa meillä oli. Mustavalkoiset valokuvat bileistä ovat jossain kaappieni kätköissä vieläkin. Sinä syksynä tapahtui myös meidän kollektiivimme hajoaminen: Mike ja Kelly muuttivat ulos ja heidän tiensä erosivat ja me muutimme pois Edificio Residencias Nortesta pikkuiseen kahden huoneen asuntoon Juanambussa, korkealla vuoren rinteellä. Talon omisti vanha saksalainen pariskunta, jotka olivat jakaneet sen kolmeen: omaan tilavaan huoneistoonsa ja kahteen vuokra-asuntoon, joihin oli oma sisäänkäyntinsä. Sisäänkäynti oli sisustettu makuuhuoneeksi: minun makuuhuoneeni, josta oli ovi kylpyhuoneeseen ja keittiöön, keittio jossa oli tilaa ruokapöydälle ja olohuone, josta tuli veljeni huone. Olohuoneesta oli upea näköala yli aaltotiilikattojen aina Kuudennelle Avenidalle saakka. Kadun alapäässä oli vanhoja, tilavia koloniaaliaseen tyyliin rakennetuja taloja joissa oli puutarha ja joissa öisin kukkivat jasmiinit ja kamiat parfymoivat yöilman. Katu jonka loppupäässä uusi asuntomme oli oli todella melkein pystysuora; onneksi meillä oli nuoret, terveet jalat, koska muuten oli melkein pakko olla auto jos halusi asua niin korkealla. Naapurimme olivat ulkomaalaisia myös: istuimme joskus ulkorapuilla ja juttelimme heidän kanssaan: tyttö soitti kitaraa ja lauloi espanjaksi Malagueñaa samettiseen yöhön ja me istuimme veljeni ja Fabianin ja minkä tahansa seuralaisen jonka veli oli hinannut mäen huipulle mukanaan rapuilla ja romanssini laakson ladyn ja sen Kolombian joka oli vielä täysin tietämätön narkoista ja pabloescobareista, viattomuuden ajan Colombian kanssa vahvistui.

Näin joskus painajaisunia siitä että oli Suomessa ja minulla ei ollut rahaa matkalippuun pois. Lumen saartamana, peltoaukeilla ja metsikössä etsin jalanjälkiä lumessa, muta aina kun löysin jonkun polun pään se katosi kinokseen ja yön pimeyteen. Joskus oli Syvärannassa (varhaislapsuuteni aikaisessa jota ei ollut vielä jaettu) ja seisoin mummon porstuassa ulko-ovella ja yritin epätoivoisesti saada hakaa paikalleen, mutta se oli heikkotekoinen ja joku painoi sitä auki ulkoapäin. Tai sudet ulvoivat ovella. Yleensä sitten aina heräsin ennenkuin ovi petti tai sudet pääsivät sisälle.

Josefa, keski-ikäinen mustaihoinen siivojatar Choco-provinssista alkoi sitten käymään meillä kaksi kertaa viikossa pesemässä pyykit ja siivoamassa. Hän oli aina hyväntuulinen, teki puhdasta jälkeä ja lounaan meille samalla sivutöinään, istahti sitten kahvikupposen kanssa keittiön pöytään juttelemaan ja sytytti savukkeen, mutta laittoi palavan pään suuhunsa. Miksi, en tiedä vieläkään.

Joulun alla veljeni ilmoitti lähtevänsä kahden viikon safarille itäisille ruohotasangoille, los llanos orientales, jotka Colombia jakaa Venezuelan kanssa. Alue joka on laaja alkaa heti keskimmäisen kordilleran itäpuolelta ja jatkuu etelään amazoniaan ja sademetsiin, idässä Orinocoon ja Venezuela asuttuun keskiosaan saakka. Tasangot ovat vieläkin vain puolittain sivilisaation koskettamia: suuret karjatilat dominoivat ja hajanainen intiaaniväestö ja puoliveriset mestizot elävät omissa oloissaan trooppisen ilmaston ja luonnonvoimien kanssa sovussa tai niiden armoilla. Karjatilojen välillä on runsaasti ei-kenekään maata, muodollisesti se kuuluu valtiolle ja metsästäminen on suosittu harrastus ja huvi: riistaa oli vielä silloin runsaasti: capybaroja (chiguiroja) monien jokien ja purojen rannoilla, villisikoja syvemmällä metsiköissä, jaguaareja, gatos del monte, peuroja, kauriita. Sitä mukaa kun asutus levisi ja los colonos, mestiisit ja valkoiset espanjalaisten jälkeläiset, monet keskitasangon kaupungeista, kylistä ja maaseudulta, asettuivat asumaan ruohotasangoille riista väheni ja alkuperäisheimot jotka elivät metsästyksestä ja kalastuksesta siirtyivät aina vain syvemmälle viidakkoon, näkivät nälkää ja heidän lukunsa vähenivät. Karjatilallisten ja varastelevien, nälkäisten intiaanien kanssa tuli erimielisyyksiä ja tilanne huipentui kun eräs tilallinen järjesti lähistöllä asuville intiaaneille pidot: hän kattoi pitkän pöydän omalle pihalleen johon tuotiin paljon ruokaa ja paljon tulijuomaa; intiaanit tulivat vaimot ja lapset, vanhat ja nuoret pitoihin. Kun miehet olivat tarpeeksi humaltuneet ja lapset ja vaimot nukkuivat niin karjatilan palkolliset murhasivat heidät, joka ainoan. Tapaus oli niin groteski että vaikka tasangoila ei rikoksista paljon tehty numeroa ja ne hoidettiin tilallisten kesken omien lakien mukaan, niin lehdistö sai tiedon asiasta ja miten se sitten päättyi en enää edes muista. Itse ajattelin vain että voiko tällaista enää edes nykymaailmassa tapahtua. Sinisilmäisyyteni oli vallitseva olotilani silloin ja vielä ruusunpunaiset lasit kauapan päällisiksi.

Veljeni sa hänen ystävänsä, kolme kolumbialaista miestä lähtivät metsästämään ja minä valmistauduin viettämään joulua, ensimmäistä jouluani poissa Suomesta, poissa kotoa, Syvärannasta, äidin hoivista, yksin, kun koti-ikävä vihdoin iski. Poikaystävä soitti kahden aikaan aattona ja pystyin tuskin itkultani muodostamaan sanoja: en ollut ikinä tuntenut itseäni niin yksin ja niin kaukana kotoa kuin silloin. Puolen tunnin päästä poikaystäväni soitti ovikelloa ja minä pakkasin viikonloppulaukun ja lähdin joulua viettämään hänen kotiinsa.

Siitä joulusta jäi mieleeni tummansininen pyjama jonka sain lahjaksi tulevalta anopiltani ja autoajelu aattoiltana läpi jouluvaloin kaunistuneen kaupungin. Avenida Circunvalacionilla jossa oli puistomainen alue ja kaupungin vesilaitos rakennettiin joka joulu joulukylä jossa pienet veistokset saivat esittää Mariaa, Joosefia, Jeesuslasta, paimenia, enkeleitä, kolmea kuningasta tai tietäjää (Gaspar, Melchior ja Baltasar) ja koko Bethelemin kylää. Seimi oli keskipisteenä ja asetelmasta ei voineet puuttua härät ja aasit, lampaat ja muut kotieläimet. Koko upea asetelma oli runsaasti valaistu värivaloin ja suosittu kokoontumispaikka jouluaattona. Mekin kävimme katsomassa ja jatkoimme sitten matkaa ylös seuraavaa rinnettä näköalapaikalle, kaupungin perustajan, espnjalaisen conquistadorin Sebastian de Belalcazarin patsaalle. Patsaan juurelta avautuu näköala yli koko kaupungin pohjoisosan ja se oli silloin vielä turvallinen paikka öisinkin. Conquistador oli matkalla kohti Kolumbian ylätasankoa jossa huhujen mukaan oli se himoittu El Dorado, Kultainen Kaupunki, jota conquistadorit etsivät. Hän oli tappanut muulin kotisuedullaan Cordobassa ja paennut uuteen maailmaan välttääkseen rangaistusta ja elämää köyhyydessä Perusta hän oli tullut hevosen selässä, pieni ryhmä miehiä mukanaan perustaen kaupunkeja matkallaan: Santiago de Cali, 1536, oli vain yksi helmi ketjussa. Espanjalainen seisoo patsaan hahmossa vieläkin paikallaan: katsoen yli kaupungin, täydessä varustuksessa, osoittaen samalla sormellaan tietä Tyynelle Merelle.

Veljeni ja hänen seurueensa palasivat safariltaan. He olivat ampuneet paikallisen tilallisen palkitun siitoskarjun villisikana ja palasivat kotiin ilman eväitä ja köyhempinä kuin ennen lähtöä, tai sitten tasankojen miehet olivat huijanneet heitä ja vaatineet rahaa villisiasta siitoskarjuna.

Käytyään läpi sarjan enemmän tai vähemmän kevytkenkäisiä daameja, joita välillä osui useampikin samaan aikaan ja kun yksi lähti toinen oli jo tulossa sisään: minun makuuhuoneeni läpi oli sisäänkäynti ja joskus jouduin jopa pidättelemään vierailijoita ja jututtttamaan heitä että edellinen ehtisi saamaan edes vaatteet päälleen: keittiössä he kuitenkin viimeistään tapasivat. Veljeni oli alkanut tapailemaan oppilastaan Colombosta: siro, kaunis Adelfa oli suuresta perheestä kotoisin Restrepon pikkukaupungista, Vallen provinssin pohjoisosasta, kahvinviljelyalueelta ja ehtaa paisakansaa (paisa=antioquiaprovinssista, Medellin ja ympäröivät alueet). Perhe oli muuttanut Caliin turvaan La Violencia-levottomuuksien aikana jolloin vaeltelevat aseistetut miliisijoukot murhasivat väärään puolueeseen kuuluvia; väärä puoli oli joko konservatiivit tai liberaalit riippuen siitä kuka oli milloinkin niskan päällä. Poikaystäväni isoisä oli murhattu silloin myös: asesitetut miehet tulivat ovelle ja kysyivät mihin puolueeseen hän kuului. Hän oli liberaali, perheen perinteen mukaan ja sai kuulan otsaansa. Adelfan perhe oli alempaa keskiluokkaa, mutta nyt kun kaikki seitsemäntoista lasta olivat työikäisiä, niin elämä oli helpottunut. Adelfan äiti oli mennyt papin puheille sen jälkeen kun hänen neljästoista lapsensa oli syntynyt ja kaikki olivat lisäksi tyttöjä että jos hän saisi luvan käyttää ehkäisyä, kun heillä ei ollut varaa ruokkia niin suurta perhettä. Pappi ei antanut lupaa ja äiti synnytti vielä kolme lasta, nuorin olikin sitten se ainoa poika. Adelfa oli kansakoulunopettaja ammatiltaan mutta opiskeli iltatunneilla englantia koska hän aikoi hankkia itselleen gringon ja muuttaa USA:han, leveämmän leivän toivossa. Nyt hän oli löytänyt soveliaan gringon joka tulisi toteuttamaan hänen suunnitelmansa.

Me kävimme retkillä: patikoimassa, vuoristossa, uimassa kylmissä vuoripuroissa, piknikeillä nelistään. Mutta pääsiäisen tienoilla kun läksimme Tyynen Meren rannikolle Ladrillerosin rannalle viikonloppumatkalle Adelfa sai luvan ottaa sisarensa mukaan esiliinaksi. Menimme bussilla ensin vuorijonon yli Buenaventuran satamakaupunkiin ja sieltä sitten laivalla Ladrillerosiin jonka pitkään luulin sijainneen saarella, vaikka tosiasiassa se onkin vain hieman pohjoisemmassa samalla rannalla, mutta sinne ei ole maakulkuyhteyksiä.

Fabian oli ostanut pullon aguardientea satamassa ja se ei sitten myöhemmällä osoittautunut hyväksi ajatukseksi. Laivamatka kesti tunnin verran ja maihinnousu kalstajakylän rannalla oli ikimuistettava: kahta notkuvaa lankkua pitkin kävelimme rantaan, reppu selässä ja sandaalit käsissä. Ei suositeltavaa eläkeläisille, koska voi tipahtaa mereen jos on huono tasapaino. Mitään hotelleja emme paikalla nähneet: muutama lautahökkeli paalujen varassa, lattialautojen välissä puolen sentin rako mikä vei ajatukset niihin kaikkiin trooppisiin ötököihin jotka tulisivat yön aikana sisään imemään suomalaista verta. Onneksi en ollut silloin vielä tietoinen alueen anopheles-hyttyskannasta ja endeemisestä malariasta. Muutimme siis kolmeksi yöksi lautaiseen latoon jossa oli katto, lattia (?), seinät ja kaksi sänkyä. Meidän lähdettyämme myös kaksiosainen suomalainen kesäyöpuku, joka sinne unohtui.

Veljelläni oli omat ongelmansa. Tyttöystävä ja hänen sisarensa kantoivat reppunsa hänen varaamaansa huoneeseen, mutta yöpaikka hänelle löytyi rannan hiekalta; tytöillä ei ollut lupaa majoittaa poikaystävää samaan huoneeseen, ei edes esiliinan kanssa. Seuraavana aamuna hän sai vuokrattua oman hökkelin ja ongelma siltä osalta ratkaistu. Me kävimme ensin ”ravintolassa” syömässä iltapalaa, joka koostui kahdesta kuivasta arepasta, kupillisesta kuumaa kaakaota ja rasvaisesta makkarasta. Kävelimme rannalla jota oli laajalti: vaaleanharmaata laavahiekkaa ja valtameren tyrskyt jotka toivat ajopuita rantaan. Yö oli valahtanut meren ylle ja taivas tummentunut ja valkoiset vaahtopäät kaunistivat aaltojen huippuja. Rannalla oli paljon väkeä ja monet olivat tehneet nuotioita; kitarat, aguardiente ja laulu loivat tunnelmaa ja suurin osa turisteista oli Calista tulleita opiskelijanuoria. Fabian maisteli ahkerasti mukanaan tuomastaan aguardientepullosta ja tuli aina vain pahemmalle tuulelle. Myöhemmin hotellissamme alkoivat pitkät keskustelut erilaisesta kulttuuritaustastamme, siitä että hän ei ollut ensimmäinen mies elämässäni, että voisiko hän koskaan luottaa minuun. Se oli pitkä yö ja paljon asioita yritettiin selvittää, mutta päihtyminen ja kielivaikeudet eivät auttaneet asiaa. Lopulta hän nukahti ja minä makasin pitkään sängylläni miettien mitä kaikkea lattian rakosista voisi ryömiä sisään.

Seuraavana aamuna lähdimme aamiaiselle samaan ruokalaan: haaleaa maitokahvia, appelsiinimehua ja valkoista leipää. Pari kananmunaa kokkeliksi paistettuna tomaatin ja sipulin kera. Lounaalle luvattiin tuoretta kalaa: kalastajat olivat aamukalassa ja hyvällä onnella saisimme tuoretta merikalaa päivemmällä. Uimme meressä ja vesi oli lämmintä ja puhdasta. Makoilimme rannalla ja Fabian paranteli huonoa oloaan ja huonoa omaatuntoaan. Asiat olivat kuitenkin nyt puhuttu ja hän oli saanut omat murheensa pois sydämeltään. Minun aikaisempiin poikakavereihini ei koskaan viitattu sen jälkeen. Aloitimme alusta, tavallaan, samalta viivalta. Illalla istuimme ajopuista tehdyillä tulilla ja kuuntelimme laulamista ja kitaroita. Seuraavana päivänä seurasimme ryhmää muita nuoria oikopolkua viidakon läpi toiselle rannalle: matka ei ollut pitkä ja Ladrilleros oli vieläkin kauniimpi ja vieläkin enemmän luonnontilassa kuin Juanchaco, jossa hotellimme sijaitsi. Paluumatkalla kävelimme rantaa pitkin, pitempää reittiä ja pesimme suolaveden pois pienissä putouksissa jotka tulivat suoraan viidakosta. Sandaalini hajosivat tämän vaelluksen aikana ja jouduin olemaan lopun matkaa paljain jaloin, mikä ei ollut suuri ongelma. Poltin itseni pahasti auringossa ja kuumeilin monta päivää jälkeenpäin; olin laskenut väärin päiväntasaajan auringon kuumuuden ja kuvitellut että pohjarusketukseni pitäisi pintansa

Ehdin käydä sekä poikakoulussa Calissa että ala-asteella nunnien koulussa Yumbossa opettamassa englantia sen kevään aikana Yumboon minun oli mentävä bussilla ja kolme kertaa viikossa sain hankkeutua Calle Quincen trafiikki-infernoon kello vartin vaille viisi aamulla ollakseni Yumbon koulussa kello 7 a.m. Bussit olivat täpösen täynnä tehtaille menevää työväkeä; heitä seisoi rapuilla, riippui ovenkahvassa, jokainen millimetri tilasta oli täyteen tungettu ihmisten kroppia. Yritin aina löytää paikan ikkunan tai oven vierestä, ei keskeltä käytävää, koska inhosin iholleeni tulemista. Pio XII, jesuiittojen poikalyseossa Calissa elämäni oli toisenlainen inferno: murrosikäiset rikkaiden perheiden poikalapset tekivät parhaansa ärsyttääkseen, kiusatakseen, provosoidakseen minihameista gringaa ja minultakin loppui vieteri ja sanoin itseni irti, Poikaystäväni sai täydentää viransijaisuuttani ja hän saikin suuret kehut hyvästä työstään. Minä olin antanut kokonaiselle luokalle ala-arvoisen todistuksen ja syyksi sanottiin vanhemmille, että neiti Maryut oli eurooppalainen ja tottunut korkeampiin vaatimuksiin ja tiukempaan kuriin kouluissa ja että se oli aiheuttanut huonoa yhteistyötä oppilaiden kanssa. Minä olisin mielelläni antanut parempia arvosanoja jos joku olisi edes yrittänyt opiskella englantia sen sijaan että he vain kilpailivat huomiostani.

Opetin seurakunnan koulussa Yumbossa, jesuiittojen eliittilyseossa Calissa, papiksi opiskelevia seminaristeja Colombossa, aikuisia, lapsia, teini-ikäisiä, mutta etupäässä koululaisia ja nuoria aikuisia. Oma espanjankielentaitoni alkoi myös parantumaan nyt kun olin ahkerasti mukana työelämässä ja tapasin paljon ihmisiä. Fabianin kanssa olimme sopineet että puhumme englantia, koska hän tarvitsi nimenomaan sujuvuutta keskusteluun ja muutenkin nostaa tasoa. Vaikka hän oli muodollisesti valmis englannin kielen opettaja, niin häneltä puuttui käytännön valmiuksia ja me harjoiteltiin kielioppiakin, lähinnä Simon ja Garfunkelin tulkinnan El Condor Pasa säestyksellä. ”I'd rather be a sparrow than a snail, yes, I would, I surely would if I only could. I'd rather feel the earth between my feet I surely would. Minun toteemilintuni silloin vielä ei ollut kyyhkynen, jonka adoptoin paljon myöhemmin, vaan nopeasti siipiään räpyttelevä kolibri. Kolibrit ovat vähän kuin se proverbiaalinen kultaraha joka on kaikille mieleen. Ihmiset eivät laita kolibreja häkkeihin, niinkuin papukaijoja tai undululaatteja: niitä ei tarvitse vangita, koska ne tarvitsevat vain syöttöamppelin jossa on sokerivettä patiolle roikkumaan ja ne tulevat viihdyttämään kotiisi tuntikausiksi, parhaissa vaatteissaan. Sosiaalisia, värikkäitä, pirteitä lintusia jotka ovat kaikkien suosikkeja.